Lääkärissä käyty

Nonii, nyt on sitten taas käyty gynekologilla. Tällä kertaa gynekologina oli onneksi mies. Sairaalan johtava.

Endometrioosia löytyi enemmän kuin uskoinkaan. Tällä hetkellä sitä on peräsuolessa, kohdun kaulassa ja mitä luultavammin kohdun takana. Viime ultrassa näkyneet kystat olivat kasvaneet. Kahdessa kuukaudessa sentin verran. E-pillerithän jätin pois viime vuoden maaliskuussa. Kystia löytyi emättimestä ja munasarjasta. Kohtu näytti siistiltä.

Hoito siirrettiin alueen pääsairaalaan. Omassa sairaalassa "loppuu osaaminen" vaikean endometrioosini kanssa. Tähystysleikkaukseen mahdollisimman pian. Sitä ennen magneettikuvaukseen.

Että tämmöstä...

Inspiraatio

Ennen kirjoittaminen oli karkumatka nykyisyydestä. Nykyään siitä pääsee nauttimaan harvoin. Uskokaa tai älkää, mutta mielestäni helpompi on kirjoittaa tänne anonyymisti kuin omalle tietokoneelle josta joku voisi ne löytää. Täällä voin avautua rauhassa vaikeista asioista ja vaikka joku ajatuksistani minut tuomitsisi, niin minun ei tarvitse kohdata häntä.

Kirjoitan hyvin henkilökohtaisia asioita blogiini. En voi kertoa blogistani kenellekkään. Helpompaa olisi varmaan olla avoin ja kertoa ystäville blogista ja samalla kertoa mitä oikeasti ajattelen. Toisaalta ajattelen, että blogista menisi se joku juttu jos tekisin siitä kaikille julkisen. Jos esiintyisin omalla nimelläni. Silloin joutuisin enemmän sensuroimaan sisältöä.

Päätin endometrioosin iskiessä, että keksin oman tavan selviytyä tästä. Koskaan asiani eivät ole helpottaneet puhumalla, vaan olen aina kirjoittanut. Kirjoittanut monta sivua tekstiä ja antanut kaiken tulla paperille. Sitten luen tekstini. En välttämättä heti, ehkä tuntien jopa viikkojen päästä. Jotenkin sitä ajattelee, että se mikä on paperilla. Se on olemassa ja siihen voi palata sitten myöhemmin kuin jaksaa.

En ole myöskään ollut kovin lukijaystävällinen bloggaaja. Vaan kirjoittelen epäsäännöllisen säännöllisesti. Säännöllinen kirjoittaminen tuntuu syövän blogini ajatusta, sillä varsinkin viime kuukausina ei oikeasti ole ollut kirjoitettavaa.

Endometrioosilääkäri on ensi viikolla. Joten ensi viikolla tiedän taas enemmän. Oireita on tullut, mutta siitä lisää ensi viikolla.

Kiitos!!

Hehkutin tätä jo aiemmissa postauksissa, mutta vielä kerran:

Viime aikoina blogiini on eksynyt ihania ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät sairauden varjopuolenkin! Ihmiset jotka blogini ovat lukeneet ja kommentoineet ovat oikeasti ymmärtäneet blogini tarkotuksen.

Tämän blogin ei ole missään vaiheessa ollut paikka josta hakisin sääliä, vaan paikka jossa voin purkaa ajatukset endometrioosiin, lapsellisiin ja lapsettomuuteen liittyen. Tämä blogi on taatusti pelastanut monta ystävyyssuhdetta.

Eniten kaipasin vertaistukea ja sitä on löytynyt. Ei voi kyllä muuta sanoa, että endometrioosi on kyllä veemäinen tauti. Kipujen, väsymyksen ja kaikkien muiden oireiden keskellä on hienoa tietää että ei ole ainoa, joka kamppailee tämän sairauden kanssa.

Vielä kerran kiitos kaikille kommentoijille ja tsempit teille!! Päivä kerrallaan kohti parempaa aikaa :)

Kuulumisia...

Viime aikojen kuulumiset voisi tiivistää yhteen sanaan "töitä". Viides viikko yli 40 tuntia viikko. Nuoruuden tyhmyydestä sakotetaan ja nyt ainoa keino on tehdä töitä korjatakseen virheensä.

Ikää tuli taas vuosi lisää. Vuosi vuodelta aika rupeaa vähenemään. Aika oman naisellisuuden. Hedelmällisimmät vuodet ovat kohta ohi.

Syksy tulee. On diabeteskontrollit, verikokeet ja muut. Endometrioosista lääkäri lokakuussa. Viime kuukautiset menivät suht kivuttomasti. Kipuja oli, mutta eivät olleet niin pahoja kuin ovat joskus olleet. Selvisin tavallisilla särkylääkkeillä ilman panacodeja. Päivittäiseksi ongelmaksi on tullut tärinäkipu, joka tuntuu varsinkin autolla ajaessa.

Blogi on saanut uusia lukijoita. Pitäisi kirjoittaa enemmän, mutta viime aikoina ei ole ollut vain aikaa tai mielenkiintoa. Miniloma lähenee, ehkä siitä saan voimaa syksyyn. Ääni takaraivossa sanoo sen tuovan omat haasteensa.

Lapsettomat vs. lapselliset osa 3

Iltalehti antoi jälleen torstaina kirjoittamisaiheen ja koska edelliset osat ovat olleet suosittuja, niin tässä osa kolme.

Iltalehti siis julkaisi jutun otsikolla Vanhempi, älä enää sano näitä lauseita lapsettomalle ystävällesi ja tietenkin on kirjoitettava oma perustelu näihin väittämiin.

1. "Koira ei ole sama kuin lapsi"

- Ei tietenkään ole, mutta silti se oma lemmikki voi olla todella rakas ja eräänlainen korvike. Eläimestä on pidettävä samanlaista huolta. Lemmikkiä on koulutettava, ruokittava, hoidettava ja muutenkin huomioida sen tarpeet. Lapseen on tietenkin eroja. Lasta kun ei voi jättää työpäiväksi yksin kotiin. Olen samaa iltalehden kanssa, ehkä me lapsettomat yritämme tällä tavoin myötäelää.

2. "Luuletko olevasi väsynyt/stressaantunut? Sinulla ei ole edes lapsia!"

- Tämän olen kuullut useasti. Viime aikoina olen ollut enemmän hereillä työpaikalla kuin kotona, silti en saa olla väsynyt. Käyn päivässä 8 tuntia töissä, kotona odottaa koiran lenkittäminen, kaupassa käynti ja asunnon siivous. Ylipäätänsä on turha vertailla kuka on väsynein ja stressaantunein. Varsinkin kotiäitien vähättely työelämää kohtaan on välillä liiallista. Kuinka monesti kuuleekaan lauseen "voi että, kun pääsis töihin rentoutumaan?" Ai että, jos töissä rentouduttaisiin, niin tuskin olisi työttömiä.

3. "Älä huoli, sitten kun sinulla on lapsia, sinä..."

- ...osaat olla kaikkeen varautunut, olethan kuunnellut lapsellisten valitusta jo monen monta vuotta.

4. "Ovatko juhlat lapsiystävälliset?"

- Jos on pakko ottaa lapset mukaan, niin vahdithan lapsesi itse. Ilmoittaakin voi, jos haluaa jotain lapsilleen syöttää. Jos et halua että lapsesi näkee humalaisia ihmisä, jää pois tai laita lapsesi hoitoon. Välillä olisi kiva juhlia aikuisten kesken.

5. "Elämälläni ei ollut tarkoitusta ennen kuin sain lapsia"

- Tämän kuulin viimeksi muutama viikko sitten, kun ystäväni palasi pienen käärön kanssa kotiin sairaalasta. Onko elämässä jotain vialla, jos siitä ei osaa nauttia ilman lapsia? Jos elämälläsi ei ole ollut tarkoitusta sitä ennen mitä elämäsi on ollut? Olen kuullut sinun hehkuttavan elämääsi jo ennen kuin käärösi oli maailmassa. Lasta ajatellaan sosiaalisessa mediassakin 24/7 työnä ja hehkutetaan kun sen kanssa jaksaa. Mitä ydinfysiikkaa se onkaan?

Taasko se alkaa...

Olen hienosti vältellyt tuttuja ihmisiä ja mielestäni ihan syystä. Tein aikoinaan facebookkiin ryhmän jonne voin kertoa kuulumisia sairauteeni liittyen. Tein sen käytännön syistä, sillä jokainen tähän ryhmään kuuluva tietää sairaudestani kaiken ja oli tukena, kun minut leikattiin. Pystyn julkaisemaan siis tilapäivityksiä vain näille tietyille ihmisille.

Viime viikolla tein päivityksen sairaalakäynnin jälkeen "Ultrassa käyty, vasemmassa kystia...:/". Eräs ystäväni jonka läsnäoloa en enää ees muistanut (kirjoitin aiemman postauksen siitä ystävästä, joka kysyi lapsensaannista, niin juuri hän) kirjoitti kommentin "pitääkö se kaikille täälä jakaa?". Selitin seuraavassa kommentissa, että julkasu on vain tietyille ihmisille.

Tämä kommentti totta vie ärsytti, mutta se oli ainoa kommentti. Kukaan ei kysellyt enempää tai tsempannut. Ajattelin positiivisesti, että varmaan kukaan ei kerennyt tai osannut. Myöhemmin viikolla näin yhtä ryhmäläistä ja kuulumisia vaihdettaessa hän kertoi että oli huomannut tilan ja ainoa lohduttava sana oli "no mut sua ei ainakaan leikata kesällä, niin ei mee kesä pilalle". Sen jälkeen aiheet vaihtuivat.

Kun kerroin sisaruksille itku kurkussa, että sinne on menossa mahdollisuus biologiseen lapseen ja kipuhelvetti alkaa taas. Vastaus oli vaan "joo no mutta kerranhan sä jo selvisit siitä". Niin selvisin, ihanien läheisteni avulla. Tällä kertaa kaikki pikkuasiat vaikuttaa just siltä, että tällä kertaa joudun pärjäämään yksin.

Pelottaa, ahdistaa ja ärsyttää kaikki. Tuntuu siltä, että kukaan ei enää jaksa olla tukenani, että kaikille on ihan sama miten käy. Sain lääkäristä kipulääke-reseptejä ja apteekista haettuani rupesin itkemään. Se perkeleen paska alkaa taas. Elämä kivun kanssa.

Epäreilua...

Olen maannut koko päivän sängyssä. Kuukautiset alkoivat tänään, joten vuorossa on ollut huonoa oloa ja särkyä.

Perjantai ja koko viikonloppu on menettänyt aikoja sitten merkityksensä. Kun työskentelee pääsääntöisesti viikonloppuisin ja viikonloppuvapaa on noin viiden viikon välein, niin viikonloput ovat vuosien jälkeen menettäneet merkityksensä.

Yleensä lapsettomat samanikäiset viettävät viikonloppunsa bilettäen (ainakin omassa kaveripiirissäni). Nyt sitten eräs tuore yh-äiti päivitti fb-tilaansa valitusviestin kuinka ei ole muutamaan viikkoon päässy lainkaan juhlimaan tai saanut viikonloppuvapaata omasta lapsestaan. Alkaa kuulemma käymään jo päähän, kun ei mihkään pääse.

Aloitin kirjoittamaan kommenttia, jossa oli hyvin vihainen sävy liittyen siihen, kuinka oikeesti lasta hankkiessa tulee huomioida, että kaikki tulevat reissut yms. on ajateltava ainakin seuraavat tiedot 18 vuotta lapsen etuja ajatellen. Ja sen lapsen kanssa kun on oltava jokaikinen päivä. Lasta ei voi laittaa hoitoon kun jotain eläintä ainakun rupee kieli naksumaan.

Miksi jotkut ajattelevat ottavansa lomaa lapsestaan?? Ajattelevatko he oikeasti lapset työnä, josta kuuluu saada säännöllisesti vapaata?? Eikö lapsesta osata nauttia ennen kuin on liian myöhäistä??

Tämmösiä mietin. Nyt särkylääkettä naamaan ja elämään kivun kanssa...

Rakkaat lapselliset...

Tämä on postaus heille, jotka ovat voineet saada lapsia luonnollisesti. Blogiini on eksytty monesti hakusanalla "mitä lapsellinen voi sanoa lapsettomalle". Toivon, että tämä postaus auttaa teitä ymmärtämään meitä lapsettomia paremmin.

Jokaisen naisen odotetaan ryhtyvän äidiksi. Jokainen lapseton saa kuulla sukujuhlissa monen monta kertaa kysymyksen "koskas teille tulee lapsia?". Kun kerron sairaudesta, joka estää luonnollisen raskauden. Ihmisten katseet kääntyvät säälivään katseeseen. Katse kertoo suoraan sanoen "voi tyttörukka kun sinussa on vikaa, jota on mahdoton korjata".

Lapsettomana saa olla myös malliesimerkki. Kannattaa tehdä lapset nuorena. Ettei käy kun tuolle. Tuskinpa tuokaan enää ketään löytää, kun juuri tuossa iässä halutaan ja tehdään lapsia.

Viimeksi eilen kielsin lapsia piirtelemästä kahvion pöytään. Eräs vanhempi mieshenkilö kuuli tämä ja tokasi, ettei minulla taida olla omia lapsia. Joo ei taida ei, mut kun olen töissä on minun vastuullani ettei kukaan sotke työpaikkani omaisuutta.

Kun lapsellinen äiti valittaa ajanpuutettaan tai rahanpuutetta. Minun seurassani lisätään vielä loppuun, mutta niin ethän sinä ymmärrä. Kun eihän sinulla ole lapsia.

Maailma on julma lapsettomia kohtaan. Meitä syrjitään tahattomasti ja meitä kartellaan. Kun järjestetään häitä, niin lapseton joutuu yleensä vanhojen ihmisten kanssa samaan pöytään. Kun on kavereiden lasten synttärit, niin meitä ei edes kysytä mukaan. Myöhemmin huomaa vain kuinka synttärit on vietetty kun facebookkiin tulee uusia kuvia.

Itse ainakin yritän iloita teidän kanssanne teidän lapsista. Yritän hymyillä ja ymmärtää. En voi kunnolla ymmärtää lapsiperheen arkea, mutta yritän.

Ajatelkaa, että kun olisitte lähteneet yrittämään lasta. Yrittäneet ja halunneet. Kuukausi toisen jälkeen kuukautiset vain tulevat. Kertaakaan ei positiivista tulosta. Miehen ilme, kun jälleen tulette vessasta itkien. Vuosi samaa rumpaa ja menette lääkäriin. Teillä todettaisiin endometrioosi. Siitä leikkaukseen. Lopullinen tuomio, ei lapsia kuin lääkärin avulla.

Haluan ymmärrystä. Haluamme olla elämässänne mukana.

Positiivinen ajattelu

Toissapäiväisen postauksen jälkeen yritin miettiä asioita positiivisesti. Jatkuva epäonni ja katkeruus ovat saaneet itseni vihaamaan naiseutta. Itseäni. Aina en edes tiedä kuka olen tai mitä haluan??

Mihin katosi se energinen ja hymyilevä nainen, jonka itsevarmuutta kadehtittiin? Nainen joka auttoi ystäviään ja kuunteli murheita? Nainen joka ei ajatellut muiden ongelmia mitättömämpänä kuin omiaan.

Haluan tuon naisen takaisin. Vaikka elämässäni ei ole tällä hetkellä eikä välttämättä koskaan omia lapsia, niin ympãrilläni on silti lapsia, joille olen tärkeã. Lapsia jotka haluavat halata ennen kuin lãhden. Lapsia jotka odottavat vierailuitani. Kotini ei ole koskaan hiljainen, koska minulla on lemmikkejã. Lemmikeistã kannettava vastuu on suurempi kuin koskaan luulin.

Ainakin tiedän, että oman lapsen saaminen ei tule olemaan helppoa. Tiedän kivisen tien, jota joutuu kulkemaan. Ei tarvitse miettiä entä jos? Ei tarvitse pelätã että tulisi vahinko.

Elãmässäni on hienoja ihmisiä. Ihania asioita. Minulla on vakituinen työpaikka. Mies, joka kaikesta huolimatta rakastaa. Asiat ovat hyvin.

Olen selvinnyt pitkãn matkan ja taistellut sairauden kanssa. Nyt on ajateltava positiivisemmin. Nostettava leuka ylös ja nautittava siitä mitã tässä elämässä on. Tämä on minun elämäni.

Yksinäisyys

Siitä on nyt puolitoista vuotta, kun sain tuomion, että en tule koskaan saamaan luonnollisesti omia lapsia. Alkuun ystävät olivat jumissa, välttelivät ja olivat puhumatta koko asiasta. Tietysti olin tehnyt selväksi, että en halua puhua asiasta. Lisäsin kuitenkin aina perään, että siitä voidaan puhua joskus toiste. Joskus kun sana lapsettomuus ei saa kyyneleitä silmiini. Joskus kun ajatus siitä, mitä lapsen tekeminen tulee joskus vaatimaan.

Tätä päivää ei koskaan tullut. Tämän puolentoista vuoden aikana jokainen lähin ystäväni on tullut raskaaksi. Raskaus on jätetty kertomatta tai sitä ollaan kirottu, kun ollaan tultu vahingossa raskaaksi e-pillereiden syönnin aikana. Eräs, joka tuli raskaaksi vahingossa kertoi pitävänsä lapsen, jotta ei kävisi samalla lailla kuin minulle. Luuli, että se olisi hänen ainoa mahdollisuutensa tulla raskaaksi. Kuitenkin nyt hänellä on jo kaksi lasta.

Olen jäänyt yksin. Jos yritän kotona puhua tästä yksinäisyydestä saan olankohautuksenn ja tuumauksen, että ehkä kaikkien ei kuulu saada lapsia ja sen kanssa täytyy nyt vain elää. En saa kutsua lapsisynttäreille, koska ystävät pelkäävät, että se vaivaa minua. En saa kutsua yhteisiin illanviettoihin, koska siellä on vaan muita äitejä ja ystävät pelkäävät jättävänsä minut ulkopuolelle.

Viime kesänä pääsin piknikille ystävieni ja heidän ystäviensä kanssa. Koko ajan keskustelimme vain lasten kehittymisestä ja kasvusta. Yritin monta kertaa vaihtaa puheenaihetta ruokaan tai töihin. Puheenaiheet vain pysyivät lapsissa. Kun pääsin kotiin itkin, raivosin ja yritin miettiä mitä hyvää tässä elämässä olisi.

Kerran puhuin ystäväni kanssa henkeviä. Aloin kertoa yksinäisyydestäni. Kuinka väärältä kaikki tuntuu. Kuinka katkera olen koko ajan. Kuinka pelkään menettäväni viimeisen munasarjani. Kuinka elän sairauden armoilla. Kuinka vaikeaa tämä kaikki minulle on. Kuinka pelkään jokaista vihlasua mahassani. Kuinka sairaus pilasi elämäni. Arvatkaa mitä ystäväni teki. Hän käänsi keskustelun itseensä. Hänellä oli tapahtunut kohdunkaulassa muutoksia. Häntä pelotti, että joutuu kokemaan saman minkä minäkin. Loppujen lopuksi lohdutin ystävääni.

Hassuinta on se kuinka paljon läheiset oikeasti tietävät endometrioosista. Olen kertonut heille kaiken. Heidän ainoa lohduttava sanansa on, että onneksi ei pahempaa. Onneksi sulla ei ole syöpää. Ja he edelleen uskovat, että leikkaus paransi minut kokonaan. He eivät usko, että joutuisin vielä leikkauspöydälle tai että kenellekään voisi olla niin huono tuuri, että menettäisi vielä kohdun sekä viimeisen munasarjani.

En ole vaivannut läheisiäni tunteillani enää pitkään aikaan. Kaikki on nätisti suljettu sisälleni pieneen arkkuun. Pelkään, joka ikinen päivä eikä ketään tunnu kiinnostavan. Hymyilen tuoreelle äidille ja sisälläni oleva nätisti suljettu arkku avautuu ja vastaanottaa uuden katkeran ajatuksen. Yritän olla muiden seurassa onnellinen heidän puolestaan. Yksin yksinäisenä oman katkeran mieleni kanssa.

Pyyhin taas kyyneleet, jotka vuodatin yksin. Huokaisen syvään. On aika viedä koira ulos ja lähteä töihin. Uuteen päivään hymyillen.

Vastaus kysymkseen

Sain blogiini kommentin koskien endometrioosin leikkauksia.

”Miten endometrioosi diagnoosi tehtiin ennen leikkausta? Näkyikö se ultrassa? Miksi leikkaus tehtiin avoleikkauksena, kun olen kuullut että se tehdään tähystysleikkauksena?”

Eli mistä minulle tuli diagnoosi endometrioosista. Ensinnäkin tämä kettumainen sairaus on todella vaikea todeta. Oikeastaan ultrassakin voidaan todeta endometrioosi vasta, jos kystat ovat suuria. Itsellänihän suurin kysta oli ison greipin kokoinen. Tämä kysta oli ns. suklaakysta ja se oli kasvanut oikean puoleiseen munasarjaan. Täten diagnoosi endometrioosista voitiin tehdä helposti. Lisäksi muut endometrioosin oireet täsmäsivät tilaani.

Yleensä endometrioosi varmennetaan tähystysleikkauksella, varsinkin jos muut oireet täsmäävät. Ainoa vaihtoehto minulle oli avoleikkaus ihan vain kystankin koon perusteella.

Ensiksi kävin ultraääni-tutkimuksissa missä näkyi suklaakysta, parin kuukauden päästä kuvattiin kuitenkin vielä magneettikuvassa, jossa yritettiin katsoa tarkemmin endometrioosin levinneisyyttä. Magneettikuvassa ei kuitenkaan näkynyt sen paremmin kuin ultraäänikuvassakaan.

Minulle tehty avoleikkaus kesti jo yksissään kuusi tuntia. Avoleikkauksessa pystyttiin myös paremmin tutkimaan koko vatsan alue ja selvittämään missä kaikkialla ylimäärästä kudosta olikaan.

Viime syksynähän jouduin kovien kipujen takia tähystysleikkaukseen ja ennen sitäkin painotettiin, että on mahdollisuus avoleikkaukseen, jos tarve vaatii. Kuitenkin ainoa mitä löyty silloin oli tulehtunut munasarja.

Tähystysleikkaus on aina kivuttomampi ja helpompi kuin avoleikkaus. Tähystysleikkauksesta parane muutamassa päivässä kun avoleikkauksesta toipumiseen voi mennä kuukausi ja enemmän. Lisäksi avoleikkauksesta jää rumemmat arvet. Itselläni avoleikkauksesta paraneminen vei puolitoista kuukautta ja kävely oli monta viikkoa hankalaa. Ensimmäisen viikon aikana pystyin liikkumaan vain lyhyitä matkoja ja kaikki liikkeet mihin tarvittiin vatsalihaksia tuottivat vaikeuksia. Tähystysleikkauksen jälkeen olin melkein heti pystyssä ja se ei paljon vaikuttanut elämään. Lisää tunnelmia avoleikkauksen jälkeen voi lukea täältä.

Toivottavasti jatkossakin tulevat leikkaukset tehdään tähystyksellä eikä yhtään avoleikkausta tarvitse tehdä. 

Pvä 5: Harrastukseni

Elämäni aikana on tullut harrastettua vaikka mitä. Salibandyä, karatea, jumppaa, telinevoimistelua, tyttökerhoilua ja ties mitä. Kaikkea en edes muista.

Nykyään harrastukseni liittyvät koiran kanssa ulkoiluun, valokuvaukseen, käsitöihin ja lukemiseen. Koiran kanssa tulee urheiltua parhaillaan kaksi tuntia päivässä. Käymme metsälenkeillä ja ulkoilutamme itsemme lisäksi myös kameraa. Välillä kävelemme korttelia päättömästi ympäriinsä ja katselemme maisemia. Monta kertaa on harmittanut, että kamera ei ole ollut mukana. Viimeksi eilen kun tarkkailimme oravan menemisiä läheisessä metsässä.

Käsityöt ovat aina olleet lähellä sydäntä. On hienompaa tehdä itse mieleinen asia kuin ostaa kaupasta se kalliimpi ja lähes silmää miellyttävä tuote. Yläasteella olin puukäsitöissä vaihtelun vuoksi, mutta silti kotona puikot viuhuivat. Kaupassa jotenkin aina eksyn lankahyllyille katselemaan uusia lankoja ja miettimään mitä niistä voisi tehdä.

Valokuvausta olen harrastanut muutaman vuoden. Kuvauskohteina ovat tällä hetkellä olleet kummilapset, maisemat ja eläimet. Luonnon oma hiljaisuus, eväät repussa ja kameran oma piipitys. Täydellinen tapa unohtaa arkiset murheet ja nollata aivot.

Olen aina lukenut paljon. Luen monia blogeja, sanomalehtiä, uutis-sivuja, kirjoja ja sarjakuvia. Nuorempana kävin paljon kirjastossa ja olen varmaan lukenut koko nuorten puolen kirjat läpi. Tietokirjoja on tullut myös luettua, kun on halunnut tietää jostain asiasta lisää. Kirjoista eniten luettuja ovat tosi tapahtumiin perustuvat, elämänkerrat ja fantasia kirjat. Muistan kun opin lukemaan kunnolla ja tajusin mikä maailma minulle olikin auennut. Miljoonia tarinoita kovissa kansissa. I like it.

Rakkaani (haaste)

Kaikki läheiseni. Poikaystäväni on jaksanut seistä vierelläni koko sairauteni ajan. Moni olisi nostanut kädet pystyyn ja lähtenyt kävelemään. Kaikki läheiseni ovat joutuneet sietämään katkeruuttani. Vaikka olen välillä ollut tosi ilkeä, niin he ovat jaksaneet seistä vierelläni. Tästä syystä läheiseni ovat tärkeimpiä juuri nyt. Enemmän kuin ovat koskaan ollet. Ilman mun rakkaita en olisi mitään.

Kiitos ystäville, sisaruksille, isälle, poikaystävälle ja muille sukulaisille. Kiitos.

Pvä 3: Sisarukseni

Oon keskimmäinen lapsi. Eli oon aina jäänyt vanhemman tai nuoremman varjoon. Kun olin pieni, niin mulla ei oikeastaan koskaan ollut omaa rauhaa. Oon tottunut pienestä pitäen jakamaan kaiken materiaalin ja huolehtimaan nuoremmasta sisaruksesta. Olin todella kiltti ja helppo lapsi. Ennen teini-ikää, silloin koettelin rajoja ja kyseenalaistin säännöt. Mun sisarukset on kuitenkin tehnyt nämäkin asiat paljon isommassa kokoluokassa.

Tällä hetkellä oon vähän eristäytynyt sisaruksista. Keskenään ne on todella paljon tekemisissä, vaikka niillä on ikäeroa yli kymmenen vuotta. Itse en edes muista milloin olisin jotain kuullut heistä tai jutellut heidän kanssaan. Tiedän kuitenkin että nuorempi oli just parin viikon lomalla vanhemman luona. Kumpikaan ei asu mun kanssa samalla paikkakunnalla, niin on hieman vaikea pitää yhteyttä. Kuitenkin molemmat on mulle rakkaita.

2 päivä: vanhemmat

Mun vanhemmat. Ovat tavallisia työläisiä, vain peruskoulun käyneitä. Loivat kaiken mun varaan. Kyllä meiän tyttö menee lukioon. Meiän tyttö on ainoa, jolla on päätä siihen. Tällä hetkellä toinen on taivaassa ja toinen työtön ja alkoholisoitunut. Itse pelkään meneväni samaa reittiä kuin taivaassa olevan. Lapsien saanti pelottaa. Entä jos hekin jäävät teini-iässä vailla äitiä?

Ollaan kaikki lapset saatu tiukka kasvatus. Meillä on ollut sääntöjä ja rajoja. Meille on annettu selkään, jos olemme toistuvasti rikottu sääntöjä. Lisäksi ainakin itse vietin paljon kotiarestissa teininä aikaani. Mun vanhemmat eros, kun olin vielä ala-asteella. Jäätiin äidille asumaan ja muutettiin toiselle puolelle kaupunkia. Isällä käytiin, joka toinen viikonloppu. Lisäksi meiän elämään kuulu monen vuoden aikana lukuisia äiti- ja isäpuolia.

Tästä meni muutama päivä, niin äitihän siirty taivaaseen. Joten mehän muutettiin isälle. Isälle, joka saatto välillä kadota moneks päivää kotoolta ja olla jossain paskareissulla. Tavallista oli, että meiän isä istu mäyräkoiran kanssa parvekkeella ja täytti ristikoita. Ei meiän isä pahapäinen ollu humalassa. Päinvastoin. Se oli rentoutunut ja hauska.

Vasta vuosia myöhemmin tajusin, kuinka mun isän touhut oli väärin. Ei kukaan lapsi ansaitse tuollaista.

Heh, tuli postaus myöhässä ja vielä aika sekavasti, mutta jos se nyt tästä taas J

Pvä 1: Me, myself and I

Piti tulla jo aiemmin, mutta tässä se nyt on. Kuka minä olen?

Eli ikää on melkein 24 vuotta. Jokaisessa vuodessa jonka olen elänyt on jotain hyvää ja jotain huonoa.

Rakastan kirjoittamista tykkään kirjoittaa pääni puhtaaksi, silloin kun tuntuu siltä. Teen tätä usein, mutta ihan kaikkea en uskalla blogiini julkaista. Pidän siitä, että pään saa tyhjentää paperille ja ne asiat on siellä, jos niihin haluaa joskus palata. Niitä ei tarvitse jälkeenpäin enempää ajatella, vaan ne on suljettu kansien väliin. Olen myös kalenteri-riippuvainen. Kirjoitan kalenteriini kaiken muistettavan.

Rakastan myös puhumista, on ihana soittaa ystävälle ja yhdessä keskustella asiat puhki. Minulla on mielipide lähes jokaiseen asiaan ja haluan tuoda sen julki, jos tarve vaatii. Olen suorasukainen, en mielistele ketään, jos joku asia ärsyttää, niin kerron sen kyllä. Välillä on mukava keskustella henkeviä, mutta myös kevyemmät keskustelut ovat ihania.

Arvostan hiljaisuutta. Olen kasvanut perheessä, jossa joku oli aina kotona. Omaa huonetta ei ollut. Kokoajan oli ympärillä elämää ja melua. Nyt nautin siitä, jos saan herätä rauhassa toisen nukkuessa tai viettää koti-illan aivan yksin. Liikaa hiljaisuutta en kuitenkaan kestä. Välillä hiljaisuus ahdistaa ja on päästävä keskustelemaan ja tutkailemaan elämää ympäriltäni.

Eläimet ovat henkireikäni. Ne ovat karvaisia lapsiani. Ilman heitä en olisi se kuka olen. Pari vuotta ahdistuneisuuden ja masennuksen kourissa koira "pakotti" liikkumaan. Siitä tuli hyvä mieli. Ilman eläimiäni ja niistä koituvaa vastuuta olisin hautautunut sängyn pohjalle ja jäänyt siihen.

Vihaan valehtelua. Vihaan, kun joku kieltää jotain perustelematta miksi. Ärsyttää, kun joku ilmoittaa mielipiteensä pystymättä perustelemaan miksi ajattelee kyseisellä tavalla.

Olen laiska. Tykkään aloittaa uusia projekteja, mutta ne eivät saa vaatia pitkäjänteisyyttä. Projekti on saatava mahdollisimman nopeasti valmiiksi. Esimerkiksi jos aloitan illalla pipon kutomisen on se saatava valmiiksi tai lähes valmiiksi ennen nukkumaanmenoa. Rakastan myös nukkumista, mutta en nuku hyvin nukkuessani muualla kuin omassa sängyssä.

Olen oppinut viime aikoina kuuntelemaan. Kuuntelen mitä ihmisillä on sanottavana. Tästä syystä kerronkin harvemmin omia henkilökohtaisuuksiani. Vain lähimmät ihmiset, joiden kanssa olen viikottain tekemisissä tietävät leikkauksestani. Tietävät, että en tule helposti saamaan lapsia. Olen kasvattanut ympärilleni niin kovan, suojaavan, hymyilevän kuoren, että harva uskoo minun olevan sisältä aivan rikki. Minut kasvatettiin lapsesta asti olemaan vahva. Itkeä ei saa, koska se on heikkouden merkki. Jos sattuu johonkin, niin sitä ei saa näyttää. Kasvatusperiaatteisiin kuului myös hyvät tavat, kohteliaisuus ja auttavaisuus. Eli olen hyvin kiltti. Autan yleensä ihmisiä vasten tahtoani ja ajattelematta omaa jaksamistani. Kyllä minä pärjään, kyllä minä jaksan, ei tässä mitään hätää, älä sääli minua, ei puhuta tästä enää...

Tämän takia kirjoitan blogia. Täällä kukaan ei tiedä kuka olen. Täällä saan olla mitä oikeasti olen. Saan vuodattaa ajatuksiani. Saan olla heikko. Eikä aina tarvitse edes hymyillä :)

heipä hei

Ajattelin ryhtyä myös blogihaasteeseen, koska tällä hetkellä ei oikeasti ole mitään kirjoitettavaa :( Odottelen edelleen aikaa gynekologille. Ensi viikolla se on jo pakko varata, koska tällä hetkellä kuukautiseni on viikon myöhässä. Raskaana en voi olla, joten jännityksellä odotan, että mitä nyt taas... Huomisesta alkaa 30 päivän aktiivinen kirjoittelu :)

Pvä 1: Me, myself and I

Pvä 2: Vanhempani

Pvä 3: Sisarukseni

Pvä 4: Rakkauteni

Pvä 5: Harrastukseni

Pvä 6: Ystäväni

Pvä 7: Lempimusiikkini

Pvä 8: Uskomukseni

Pvä 9: Rakkauden määritelmä

Pvä 10: Mitä oli ylläni tänään?

Pvä 11: Laukkuni sisältö

Pvä 12: Tärkeimmät tavarani

Pvä 13: Mitä söin tänään?

Pvä 14: Missä asun?

Pvä 15: Lapsuuteni

Pvä 16: Unelmani

Pvä 17: Suosikki syntymäpäväni

Pvä 18: Lempimuistoni

Pvä 19: Lempijuomani ja -ruokani

Pvä 20: Suosikkipaikkani

Pvä 21: Jotain, mikä saa minut itkemään

Pvä 22: Jotain, mikä saa minut hyvälle tuulelle

Pvä 23: Pelkoni

Pvä 24: Mitä haluan tehdä ennen kuolemaa

Pvä 25:  Jos voisin toivoa jotain...

Pvä 26: Jotain, mitä kaipaan

Pvä 27: Jotain, mitä kadun

Pvä 28: Aamurutiinini

Pvä 29: Mitä kerään

Pvä 30: Tyylini

Kiitos kommenteista!!!

Blogin lukijamäärä ja lisääntynyt huomattavasti. Kiitos! Toivon todella, että joku saisi apua tai vertaistukea näistä kirjotuksista. Kommenttine ovat olleet todella tsemppaavia ja tarinanne pysäyttäviä.

Jos ei halua kommenttiaan julkaista, niin voi laittaa myös sähköpostia osoitteeseen enssonelamaa@outlook.com.

Pyytäisin, että ennen kuin kommentoitte minut ikäväksi paskiaiseksi, niin pyydän että luette blogin kokonaisuutena. En vihaa lapsia, olen katkera perheellisille, olen vihainen, olen turhautunut, mutta silti elän toivossa että joku päivä minullakin voisi olla lapsi. Tällä hetkellä ajatus lapsesta tuntuu kaukaiselta, mutta ehkä joku päivä. Nyt on mentävä vain päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka en voisi nitistää endometrioosia fyysisesti, niin yritän nististää sen henkisesti. Olkaa onnellisia lapsistanne, mutta älkää tuomitko minua sen takia, että puran katkeruutta tai vihaa blogiini. Jokainen elää elämänsä niin kuin haluaa. Jotkut yrittävät päivästä toiseen elää edes normaalia elämää. Antakaa meidän yrittää. Kiitos!

Tossun alla parempi kuin taivas alla?

Kun parisuhde alkaa olemaan jatkuvaa kiristystä, mustasukkaisuutta ja toisen alistamista, niin kannattaako jatkaa? Kun tossu-osapuoli ei pääse mihinkään tai saada tehdä mitään, niin kannattaako jatkaa?

Parisuhde kuuluisi olla kivaa ja kummankin kuuluisi nauttia toistensa seurasta ja olla tasapuolisia. Mitäs sitten kun toinen osapuoli onkin vahvempi persoona ja alkaa tossuttamaan toista? Yleensä nainen kiristää seksillä, jos mies ei tee niinkuin pyydetään. Meillä saa rauhassa liikkua ovesta ulos ja sisään kunhan ilmoittaa mihin on menossa ja milloin on tulossa. En ole kertaakaan kieltänyt miestä menemästä minnekään. Itse olen lähes joka viikonloppu töissä, joten loppujen lopuksi on sama missä ukko viillettää. Kunhan tiedän edes missä paikkakunnalla hän menee. Se että olen antanut luvan tälläiseen touhuun on närkästyttänyt ukon kavereiden tyttöystävät. Siinä missä he kohtelevat miehiään kuin pikkulapsia, niin meillä on keskinäinen luottamus. Nämä tyttöystävät antavat miehilleen kotiintulo-aikoja, kieltävät baarit (siellä on toisia naisia) ja soittelevat vartin välein tarkistuspuheluita. Pahimmassa tapauksessa he haluavat lähtee mukaan ja kiehnätä kokoajan miehessään, ettei vaan tapahdu mitään.

Olen keskustellut samaisten naisten kanssa ja syy on siihen, että he pelkäävät että toinen pettää. MITÄ?! Oikeasti, jos olette seurustelleet useamman vuoden, niin miksi edelleen pelkäätte? varsinkaan jos niin ei oikeasti ole IKINÄ käynyt? Jos toinen on mennäkseen, niin se ei ainakaan pitämällä kiinni pysy. Kaikkia ihmisiä ei ole luotu tossun alle ja tarpeeksi kun alistaa ja rajoittaa toista, niin se keksii kyllä keinon mennä. Pettäminenhän on helpoin tapa päättää parisuhde. Ei turhia selittelyitä, vaan kertoo pettäneensä ja siihen se suhde yleensä päättyy. Olen katsonut vanhempieni pettämisiä koko pienen ikäni. Tämän (epämiellyttävän) kokemuksen takia voin sanoa, että tiedän milloin toinen pettää. Lisäksi olen asunut yli puolet elämästäni vain miesten kanssa, joten heidän ajatusmaailmansa on todella tuttu.

Kohdelkaa toista niinkuin haluaisitte itseänne kohdeltavan. Antakaa toiselle omaa tilaa. Ottakaa oma tilanne. Rakastakaa. Luottakaa. Kertokaa kaikki. Kunnioittakaa.

Äidiksi nuorena?

Itselläni ei olisi tullut mieleenkään hankkia lapsia ennen kuin täytän 20 tai olen saanut koulut käytyä ja löydettyä työpaikan. Ajatus oli (niin kuin aiemmin jo kerroin) saada lapset 25-vuotiaana.

Olen myös kertonut täällä kuinka lähes jokaisella ystävälläni on lapsia. Yksi tai useampia. Jokainen heistä on saanut lapset heti koulun jälkeen tai jopa kesken koulun. Joidenkin mielestä lapset pitää tehdä nuorena, että jaksaa olla niiden kanssa. Mitäs sitten kun olet tehnyt lapset heti koulujen jälkeen saamatta lainkaan työkokemusta mistään? Onhan sinulla kolmen vuoden ammatillinen koulutus, joka vanhenee kokoajan ja jos olet ollut muutaman lapsen kanssa kotona lähemmäs viisi vuotta, niin mitä muistat koulutuksesta? Olet lähemmäs 30-vuotias, kasvattanut lapset, mutta et ole ollut päivääkään töissä? Teetkö lisää lapsia, koska sen jo osaat, lasten kasvatuksen? Menetkö uudelleenkoulutukseen? Vai jäätkö kotiäidiksi?

Ihanne-maailmassa lasten tekeminen on helppoa. Se vaatii kaksi eri sukupuolen edustajaa ja pienen hetken. Välillä sattuu vahinkoja, mutta kuitenkin jokainen tekee sen päätöksen pidetäänkö lapsi vai ei. En tuomitse aborttia. Jokainen ihminen tuntee itsensä, jos oikeasti tietää, että ei lapsen kanssa vielä pärjää, niin mielestäni paras tapa on tehdä abortti. Lapsia tehdään kuin liukuhihnalla, koska kaksi pientä menee siinä missä yksikin. Tasasesti parin vuoden välein, jotta tuet ei katkea. Vahinkolapset pidetään, koska koetaan että sillä on tarkoitus. Sen on tarkoitus syntyä, koska onnistui pettämään ehkäisyn. Lapsen synnyttyä haetaan masennuslääkitys, koska on niin loppu. Kaikilta ihmisiltä pyydetään apua, koska äiti tarvitsee sitä ja hän on niin loppu. Etsitään lapselle perjantaina hoitajaa, että pääsee juhlimaan, koska hän on äiti, jonka tarvitsee vähintään kaksi kertaa kuukaudessa päästä nollaamaan. Itselläni on kerran kuukaudessa vapaa viikonloppu ja sen vietän kotona. Rauhassa ja tehden asioita, jotka ovat mieluisia. Mieluista ei ole vahtia kavereiden lapsia, jotta he taas pääsisivät tuulettumaan.

Kotiäitiys tuntuu nykyään olevan trendi, jota kaikki haluavat tehdä. Ainakin minun tuttuni ja ystäväni. Kun ulkopuolinen kysyy mitä teet ja vastaus on (ylpeästi) olen kotiäiti, niin kotiäiti nostetaan jalustalle. Hienoa. Juuri noin. Kotiäitejä kohdellaan kuin veteraaneja. Sosiaalisessa mediassa jaetaan päivityksiä, kuinka hienoa on olla äiti. Ihmiset tuntuvat arvostan näitä ihmisiä, koska he ovat äitejä. Lähes jumalia.

Sitten vastaan minä ulkopuoliselle, että olen lukenut ammatin. Tehnyt 16-vuotiaasta lähtien töitä välillä useampaa samaan aikaan, niin saan sääliviä katseita. Ai ei oo miestä löytyny? sun pitäis tehdä kohta lapsia ennen kuin on liian myöhäistä. Kyllä äitiys on ainutlaatuinen juttu. Niin...

Milloin lääkäriin?

Lukiessani muita endometrioosiin liittyviä blogeja törmään aina samaan ongelmaan. Lääkärit eivät ota todesta kipua. Nykyään kun menen kivun takia lääkärille kerron, että sairastan endometrioosia ja kipukynnykseni on korkea. Viimeksi kysyttiin päänsäryn kivusta asteikolla 1-10 millaista kipu oli. Vastasin, että kahdeksan, mutta joku toinen olisi voinut sanoa 10.

Endometrioosi on noin 10 %:lla naisista, silti sitä ei haluta epäillä. (lähde: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00119). Itse ravasin 10 vuotta omalääkäreillä, koululääkäreillä, terveydenhoitajilla ja aina samasta syystä: kuukausittaisesta kivusta, joka rajoittaa elämääni. Heitin itsekin muutaman kerran ilmoille endometrioosin, mutta lääkärit kohauttivat olkiaan ja sanoivat tuskin sentään. Lääkäristä lähdin aina uusi lääkeresepti kourassa kotiin ja olin taas lähtöpisteessä.

Nyt kun tiedän, että suvussa on ollut endometrioosia aiemmin ja isoäitini ja minut on sen vuoksi operoitukin, niin pystyn ehkä auttamaan jälkipolvia. Kertomalla omat kokemukset ja pakottamaan heidät hakemaan sinnikkäästi apua, kunnes sitä saavat. Mielestäni endometrioosia on aihetta epäillä, kun kuukautiskivut rajoittavat elämää. Kun vuoto on runsasta ja jos lähisuvusta löytyy endometrioosia. On tutkittu, että endometrioosi ei ole perinnöllinen, mutta kuitenkin sen on huomattu iskevän saman suvun naisiin.

Jos et uskalla mennä lääkäriin ja pelkäät endometrioosi-diagnoosia voi sinullekin käydä kuten minulle. Kystat voivat kasvaa niin suuriksi, että näkyvät ulospäin. Tämän jälkeen joudut odottamaan puoli vuotta leikkausaikaa ja kokoajan kystat lisääntyvät ja kasvavat. Loppujen lopuksi sinulle ei jää oikein mitään. Minulle jäi munasarja ja kohtu. Ei hymyilytä. Kaikki vaan sen takia, että vuosien ajan lääkärit eivät uskoneet kipujani tai halunneet epäillä endometrioosia. Oli masentavaa kuulla leikkauspäivänä lääkäriltä pahoittelut leikkausajan venymisestä. Puoli vuotta elin sietämättömän kivun kanssa, syöden parhaillaan neljää eri kipulääkettä, kärsien hermosäryistä ja odottaen leikkausaikaa. En toivo samaa kenellekään. Kipu vie voimat.

Kotini on linnani

Viime aikoina olen onnistunut linnottautumaan kotiini. Makaan sohvalla tehden käsitöitä. Puhelin soi välillä, katson kuka soittaa, mutta en vastaa. En jaksa. Ei kiinnosta. Mamma-kaverit pyytävät kahville. Katsomaan kuinka heidän pikkuiset ovat taas oppineet jotain uutta. Olen kyllästynyt. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tutustua uusiin ihmisiin. Olla sosiaalinen. Vapaa-aika pyörii omien tappavien ajatusten ympärillä. Kaverit valittavat, kun en ota yhteyttä tai kuuntele. En jaksa kuunnella valitusta raskaus-pahoinvoinnista. En jaksa iloita toisten puolesta. Facebookissa joka toinen päivitys liittyy lapsiin. En pääse lapsia pakoon. Miten elää ajatuksen kanssa, että jos niitä lapsia ei koskaan tule? Päivä kerrallaan? Välillä päivä menee ohitse helpommin ja välillä vielä vaikeammin.

Tuli käytyä taas sairaalassakin. Migreeni kesti neljä päivää. E-pillereistähän se johtui. E-pillereistä, jotka on määrätty endometrioosin hoitoon. Nyt odotellaan muutama kuukausi aikaa gynekologille, jotta voitaisiin miettiä hormoonitonta hoitoa endometrioosiin... Saa nähdä uusiutuuko sekin. Päivä kerrallaan taas odotellaan mitä tapahtuu. Taas odotellaan.