Se tunne, kun tuntuu että lääkäri ei ota todesta, ei arvosta ja loppujen lopuksi poistut lääkäristä kyynelet poskilla. Edellinen lääkäri oli juuri tälläinen, vaikka odotukset olivat korkealla. Piti avautua tästä lääkärikäynnistä jo edellisessä postauksessa, mutta käynnistä oli niin vähän aikaa ja sen muisteleminen tuntuu ikävältä.
Eli niinkuin aikasemmin jo kerroin, kävin lokakuussa endometrioosi-seurannassa oman sairaanhoitopiirin gynekologilla. Tämä mies oli hyvin ymmärtäväinen ja tunnusti reilusti, että nyt tarvitaan lääkäriä, joka on erikoistunut vaikean endometrioosin hoitoon. Lääkäri myös varmisti, että kipulääkkeitä on riittävästi ja en ole sairasloman tarpeessa. Vastaanotto kesti puolisen tuntia ja siihen kuului ultraus ja kuulumisten kysely.
Sain lääkärin tammikuulle ja sitä ennen kävin magneettikuvassa. Koko magneettikuvauksestakin jäi suoraan sanoen paskan maku suuhun. Ensinnäkin kuvaus suoritettiin 45 minuuttia myöhässä. Kun hoitaja tuli hakemaan minut odotusaulasta, hän oli aivan asiallinen, ohjeisti pieneen koppiin, jossa vaihdoin sairaalavaatteet ja jätin koppiin kaikki omat vaatteeni ja tavarani. Kertoi vielä, että pääsen kuvauksen jälkeen huuhtelemaan paikkojani, jotta en sotkisi omia vaatteitani. Minullehan tehtiin vatsan alueen magneettikuvaus, eli peräsuoli sekä emätin täytettiin geelillä. Hauskintahan tässä oli se, että jouduin tekemään sen itse. Aikaisemmin sen on aina tehnyt hoitaja tai ainakin avustanut.
Magneettikuvauksen jälkeen tuli toinen hoitaja irrottamaan kuvauspedistä, kertoi että kuvat onnistui ja voin mennä pukemaan. Käytävällä huomasin hoitajan, jolta asiallisesti kysyin missä pääsisin suihkuttelemaan. Samassa toinen hoitaja tuli selkäni takaa, pyysi ottamaan vaatteeni mukaan ja ohjeisti minut täyden odotusaulan vessaan pukemaan. Tämä tuntui vähän nolaamiselta.
Selvisin tästä kuitenkin ja aloin jännittämään lääkäriä. Kuukautiseni loppuivat muutama päivä ennen lääkäriä ja ne olivat pitkästä aikaan kivuliaimmat ikinä. Laskin päivä, jotta pääsisin lääkärinvastaanotolle. Näiden menkkojen jälkeen olivat palanneet vanhat kipukohtaukset, jotka välillä iskevät niin rajusti, että meinaa päästä pissa housuun. Kirjaimellisesti.
Lääkärille oli myös pitkä matka. Autoilua 120 km ja auton tärinä aiheuttaa nykyään myös kipua. Lisäksi vielä huonosti nukuttu yö, joten olin muutenkin kieltämättä huonolla tuulella. Lääkärin vastaanotto alkoi ajoissa. Tervehdittiin ja sitten lääkäri alkaa lukemaan vanhoja epikriisejä ja varmistamaan niiden todellisuutta. Esitietolomaketta (johon olin kertonut kaiken ja vielä enemmän) ei noteerata ollenkaan. Lääkäri tivaa monesti ehkäisystä. Kerron, että en käytä, takana pitkä suhde ja molemmat testattu. Loppujen lopuksi lääkäri kysyy tarkemmin miten ehkäisen raskauden. Pointtihan on se, että tässä elämässä ei lapsia vahingossa tule, koska molemmat munatorvet on poistettu. Luulin, että lääkäri olisi lukenut tietojani, käynyt läpi esitietolomaketta tai edes kysynyt mitä kuuluu. Itkin lääkärille kuinka olen loppu kipujen kanssa, kuinka menkkojen aikana on vaikeaa, kuinka kovia kipukohtauksia saan, kuinka väsynyt olen ja lääkäri ei noteeraa näitä mitenkään. Kuvailin kipujani ja kerroin niistä. Kerroin myös syöväni kuukautisten aikana maximi annoksen Panacodeja. Kivuista ei puhuttu. Lääkäri höpötti vain minipillereistä, jotka ehkä helpottavat oloa puolen vuoden päästä, kuinka ne aiheuttavat vuotoja ja täytyy varata pikkuhousunsuojia. Nopea ultraus ja lohdutus kuinka pieni loppujen lopuksi kystani on. Perustelua kuinka ei aio leikata. Käteen minipilleri-resepti ja silmät punasena kotiin. Koko käynti kesti 15 minuuttia.
lauantai 18. tammikuuta 2014
perjantai 10. tammikuuta 2014
2014
En ole kirjoittanut hetkeen. Olen jälleen vajonnut syvälle katkeruuden syövereihin. Hiljaa mielessäni olen vihannut maailmaa ja elämääni. Kirjoittaminen on tuntunut teennäiseltä ja jotenkin olen ollut lukossa. Joka päivä olen yrittänyt iloita jostain asiasta ja nyt monen kuukauden jälkeen alkaa helpottamaan. Joulun aika on aina se mikä laittaa ahdistaa eniten. Tottakai se ahdistaa, sillä ei oo perhettä kenen kanssa sen viettäis. Omista vanhemmista toinen lähti pysyvästi jo monta vuotta sitten. Toisesta en edes tiedä missä asuu ja mitä kuuluu. Yksi tekstiviesti silloin tällöin ei paljoa helpota. Sisarukset asuvat kaukana ja he viettävät joulut oman perheensä kanssa.
Aloitan yleensä stressaamisen joulusta jo hyvissä ajoin. Ostan pikkusille ajatuksella joululahjat. Paketoin lahjat ja vien ne pikkuisten kaappeihin odottamaan jouluaattoa. Saan vaihdossa yleensä suklaarasian. Tänä jouluna sain yhden suklaarasian ja yhden varsinaisen lahjan, senkin pikkuveljeltä. Joulu on aina todella kiusallista aikaa. Kukaan ei muista ja en saa lahjoja. Ei ole perhettä kenen kanssa sen viettää. Sitten vielä ihmetellään miksi en pidä joulusta.
Joulu meni ja niinkuin joka vuosi tänäkin vuonna tuntui, että joulu jäi kesken. Se on joka tapauksessa jälleen ohi. Loppuvuoden pyhät meni töissä. Mielelläni ne töissä olinkin. Ei tarvinnut stressata, että mitä tekisi ja todeta morkkista kun ei tehnytkään mitään erikoista.
Postitiivisena pysyminen. Tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä haasteelta. Silti joka päivä ennen nukkumaanmenoa yritän ajatella mitä positiivista päivässä oli. Mikä teki iloiseksi? Tammikuun alussa kävin lääkärissä. Leikkausta ei tehdä. Se tehdään sitten vasta, kun se on viimeinen vaihtoehto. Aloitan loppukuusta minipillerit. Hirvittää ja pelottaa, koska kaikki kuulemani jutut pilleireistä ovat olleet negatiivisia. Lääkäri pelkää, että leikkaus tuhoaisi viimeisen munasarjani ja tuho aiheuttaisi vaihdevuodet. Kerroin kivuista joita on joka päivä. Itkin kuinka en saa nukutuksi kipujen takia. Kerroin saavani hirveitä kipukohtauksia. Lääkäri kertoi minipillereiden ehkä helpottavan kipuja. Puolen vuoden aikana. Puoli vuotta kipujen kanssa ja sitten ehkä helpottaa. Ehkä.
Haaveilen. Rakastan. Yritän olla positiivinen. Elän päivä kerrallaan. Jokainen päivä jolloin en tunne kipuja on voitto. Jokainen päivä on voitto. Huomisesta ei koskaan tiedä. Eilinen on jo historiaa.
Kuvat weheartit
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)