Kiitos kommenteista!!!

Blogin lukijamäärä ja lisääntynyt huomattavasti. Kiitos! Toivon todella, että joku saisi apua tai vertaistukea näistä kirjotuksista. Kommenttine ovat olleet todella tsemppaavia ja tarinanne pysäyttäviä.

Jos ei halua kommenttiaan julkaista, niin voi laittaa myös sähköpostia osoitteeseen enssonelamaa@outlook.com.

Pyytäisin, että ennen kuin kommentoitte minut ikäväksi paskiaiseksi, niin pyydän että luette blogin kokonaisuutena. En vihaa lapsia, olen katkera perheellisille, olen vihainen, olen turhautunut, mutta silti elän toivossa että joku päivä minullakin voisi olla lapsi. Tällä hetkellä ajatus lapsesta tuntuu kaukaiselta, mutta ehkä joku päivä. Nyt on mentävä vain päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka en voisi nitistää endometrioosia fyysisesti, niin yritän nististää sen henkisesti. Olkaa onnellisia lapsistanne, mutta älkää tuomitko minua sen takia, että puran katkeruutta tai vihaa blogiini. Jokainen elää elämänsä niin kuin haluaa. Jotkut yrittävät päivästä toiseen elää edes normaalia elämää. Antakaa meidän yrittää. Kiitos!

Tossun alla parempi kuin taivas alla?

Kun parisuhde alkaa olemaan jatkuvaa kiristystä, mustasukkaisuutta ja toisen alistamista, niin kannattaako jatkaa? Kun tossu-osapuoli ei pääse mihinkään tai saada tehdä mitään, niin kannattaako jatkaa?

Parisuhde kuuluisi olla kivaa ja kummankin kuuluisi nauttia toistensa seurasta ja olla tasapuolisia. Mitäs sitten kun toinen osapuoli onkin vahvempi persoona ja alkaa tossuttamaan toista? Yleensä nainen kiristää seksillä, jos mies ei tee niinkuin pyydetään. Meillä saa rauhassa liikkua ovesta ulos ja sisään kunhan ilmoittaa mihin on menossa ja milloin on tulossa. En ole kertaakaan kieltänyt miestä menemästä minnekään. Itse olen lähes joka viikonloppu töissä, joten loppujen lopuksi on sama missä ukko viillettää. Kunhan tiedän edes missä paikkakunnalla hän menee. Se että olen antanut luvan tälläiseen touhuun on närkästyttänyt ukon kavereiden tyttöystävät. Siinä missä he kohtelevat miehiään kuin pikkulapsia, niin meillä on keskinäinen luottamus. Nämä tyttöystävät antavat miehilleen kotiintulo-aikoja, kieltävät baarit (siellä on toisia naisia) ja soittelevat vartin välein tarkistuspuheluita. Pahimmassa tapauksessa he haluavat lähtee mukaan ja kiehnätä kokoajan miehessään, ettei vaan tapahdu mitään.

Olen keskustellut samaisten naisten kanssa ja syy on siihen, että he pelkäävät että toinen pettää. MITÄ?! Oikeasti, jos olette seurustelleet useamman vuoden, niin miksi edelleen pelkäätte? varsinkaan jos niin ei oikeasti ole IKINÄ käynyt? Jos toinen on mennäkseen, niin se ei ainakaan pitämällä kiinni pysy. Kaikkia ihmisiä ei ole luotu tossun alle ja tarpeeksi kun alistaa ja rajoittaa toista, niin se keksii kyllä keinon mennä. Pettäminenhän on helpoin tapa päättää parisuhde. Ei turhia selittelyitä, vaan kertoo pettäneensä ja siihen se suhde yleensä päättyy. Olen katsonut vanhempieni pettämisiä koko pienen ikäni. Tämän (epämiellyttävän) kokemuksen takia voin sanoa, että tiedän milloin toinen pettää. Lisäksi olen asunut yli puolet elämästäni vain miesten kanssa, joten heidän ajatusmaailmansa on todella tuttu.

Kohdelkaa toista niinkuin haluaisitte itseänne kohdeltavan. Antakaa toiselle omaa tilaa. Ottakaa oma tilanne. Rakastakaa. Luottakaa. Kertokaa kaikki. Kunnioittakaa.

Äidiksi nuorena?

Itselläni ei olisi tullut mieleenkään hankkia lapsia ennen kuin täytän 20 tai olen saanut koulut käytyä ja löydettyä työpaikan. Ajatus oli (niin kuin aiemmin jo kerroin) saada lapset 25-vuotiaana.

Olen myös kertonut täällä kuinka lähes jokaisella ystävälläni on lapsia. Yksi tai useampia. Jokainen heistä on saanut lapset heti koulun jälkeen tai jopa kesken koulun. Joidenkin mielestä lapset pitää tehdä nuorena, että jaksaa olla niiden kanssa. Mitäs sitten kun olet tehnyt lapset heti koulujen jälkeen saamatta lainkaan työkokemusta mistään? Onhan sinulla kolmen vuoden ammatillinen koulutus, joka vanhenee kokoajan ja jos olet ollut muutaman lapsen kanssa kotona lähemmäs viisi vuotta, niin mitä muistat koulutuksesta? Olet lähemmäs 30-vuotias, kasvattanut lapset, mutta et ole ollut päivääkään töissä? Teetkö lisää lapsia, koska sen jo osaat, lasten kasvatuksen? Menetkö uudelleenkoulutukseen? Vai jäätkö kotiäidiksi?

Ihanne-maailmassa lasten tekeminen on helppoa. Se vaatii kaksi eri sukupuolen edustajaa ja pienen hetken. Välillä sattuu vahinkoja, mutta kuitenkin jokainen tekee sen päätöksen pidetäänkö lapsi vai ei. En tuomitse aborttia. Jokainen ihminen tuntee itsensä, jos oikeasti tietää, että ei lapsen kanssa vielä pärjää, niin mielestäni paras tapa on tehdä abortti. Lapsia tehdään kuin liukuhihnalla, koska kaksi pientä menee siinä missä yksikin. Tasasesti parin vuoden välein, jotta tuet ei katkea. Vahinkolapset pidetään, koska koetaan että sillä on tarkoitus. Sen on tarkoitus syntyä, koska onnistui pettämään ehkäisyn. Lapsen synnyttyä haetaan masennuslääkitys, koska on niin loppu. Kaikilta ihmisiltä pyydetään apua, koska äiti tarvitsee sitä ja hän on niin loppu. Etsitään lapselle perjantaina hoitajaa, että pääsee juhlimaan, koska hän on äiti, jonka tarvitsee vähintään kaksi kertaa kuukaudessa päästä nollaamaan. Itselläni on kerran kuukaudessa vapaa viikonloppu ja sen vietän kotona. Rauhassa ja tehden asioita, jotka ovat mieluisia. Mieluista ei ole vahtia kavereiden lapsia, jotta he taas pääsisivät tuulettumaan.

Kotiäitiys tuntuu nykyään olevan trendi, jota kaikki haluavat tehdä. Ainakin minun tuttuni ja ystäväni. Kun ulkopuolinen kysyy mitä teet ja vastaus on (ylpeästi) olen kotiäiti, niin kotiäiti nostetaan jalustalle. Hienoa. Juuri noin. Kotiäitejä kohdellaan kuin veteraaneja. Sosiaalisessa mediassa jaetaan päivityksiä, kuinka hienoa on olla äiti. Ihmiset tuntuvat arvostan näitä ihmisiä, koska he ovat äitejä. Lähes jumalia.

Sitten vastaan minä ulkopuoliselle, että olen lukenut ammatin. Tehnyt 16-vuotiaasta lähtien töitä välillä useampaa samaan aikaan, niin saan sääliviä katseita. Ai ei oo miestä löytyny? sun pitäis tehdä kohta lapsia ennen kuin on liian myöhäistä. Kyllä äitiys on ainutlaatuinen juttu. Niin...

Milloin lääkäriin?

Lukiessani muita endometrioosiin liittyviä blogeja törmään aina samaan ongelmaan. Lääkärit eivät ota todesta kipua. Nykyään kun menen kivun takia lääkärille kerron, että sairastan endometrioosia ja kipukynnykseni on korkea. Viimeksi kysyttiin päänsäryn kivusta asteikolla 1-10 millaista kipu oli. Vastasin, että kahdeksan, mutta joku toinen olisi voinut sanoa 10.

Endometrioosi on noin 10 %:lla naisista, silti sitä ei haluta epäillä. (lähde: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00119). Itse ravasin 10 vuotta omalääkäreillä, koululääkäreillä, terveydenhoitajilla ja aina samasta syystä: kuukausittaisesta kivusta, joka rajoittaa elämääni. Heitin itsekin muutaman kerran ilmoille endometrioosin, mutta lääkärit kohauttivat olkiaan ja sanoivat tuskin sentään. Lääkäristä lähdin aina uusi lääkeresepti kourassa kotiin ja olin taas lähtöpisteessä.

Nyt kun tiedän, että suvussa on ollut endometrioosia aiemmin ja isoäitini ja minut on sen vuoksi operoitukin, niin pystyn ehkä auttamaan jälkipolvia. Kertomalla omat kokemukset ja pakottamaan heidät hakemaan sinnikkäästi apua, kunnes sitä saavat. Mielestäni endometrioosia on aihetta epäillä, kun kuukautiskivut rajoittavat elämää. Kun vuoto on runsasta ja jos lähisuvusta löytyy endometrioosia. On tutkittu, että endometrioosi ei ole perinnöllinen, mutta kuitenkin sen on huomattu iskevän saman suvun naisiin.

Jos et uskalla mennä lääkäriin ja pelkäät endometrioosi-diagnoosia voi sinullekin käydä kuten minulle. Kystat voivat kasvaa niin suuriksi, että näkyvät ulospäin. Tämän jälkeen joudut odottamaan puoli vuotta leikkausaikaa ja kokoajan kystat lisääntyvät ja kasvavat. Loppujen lopuksi sinulle ei jää oikein mitään. Minulle jäi munasarja ja kohtu. Ei hymyilytä. Kaikki vaan sen takia, että vuosien ajan lääkärit eivät uskoneet kipujani tai halunneet epäillä endometrioosia. Oli masentavaa kuulla leikkauspäivänä lääkäriltä pahoittelut leikkausajan venymisestä. Puoli vuotta elin sietämättömän kivun kanssa, syöden parhaillaan neljää eri kipulääkettä, kärsien hermosäryistä ja odottaen leikkausaikaa. En toivo samaa kenellekään. Kipu vie voimat.

Kotini on linnani

Viime aikoina olen onnistunut linnottautumaan kotiini. Makaan sohvalla tehden käsitöitä. Puhelin soi välillä, katson kuka soittaa, mutta en vastaa. En jaksa. Ei kiinnosta. Mamma-kaverit pyytävät kahville. Katsomaan kuinka heidän pikkuiset ovat taas oppineet jotain uutta. Olen kyllästynyt. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tutustua uusiin ihmisiin. Olla sosiaalinen. Vapaa-aika pyörii omien tappavien ajatusten ympärillä. Kaverit valittavat, kun en ota yhteyttä tai kuuntele. En jaksa kuunnella valitusta raskaus-pahoinvoinnista. En jaksa iloita toisten puolesta. Facebookissa joka toinen päivitys liittyy lapsiin. En pääse lapsia pakoon. Miten elää ajatuksen kanssa, että jos niitä lapsia ei koskaan tule? Päivä kerrallaan? Välillä päivä menee ohitse helpommin ja välillä vielä vaikeammin.

Tuli käytyä taas sairaalassakin. Migreeni kesti neljä päivää. E-pillereistähän se johtui. E-pillereistä, jotka on määrätty endometrioosin hoitoon. Nyt odotellaan muutama kuukausi aikaa gynekologille, jotta voitaisiin miettiä hormoonitonta hoitoa endometrioosiin... Saa nähdä uusiutuuko sekin. Päivä kerrallaan taas odotellaan mitä tapahtuu. Taas odotellaan.