maanantai 12. joulukuuta 2011

Ahdistusta ja kysymyksiä

Kävin viime viikolla ystäväni kanssa rakenne-ultrassa. Auto-matka meni puhuessa säästä ja joulusta. Kumpikin tuntui välttelevän puheenaihetta lapsettomuus ja raskaus.

Nähdessäni ystäväni hermoilemassa äitiyspoliklinikan aulassa mieleni teki halata ja onnitella. Kuitenkin viimeaikainen ystäväni Katkeruus nosti päänsä ja annoin olla. Miksi hän sai odottaa jo toista lastansa, kun minä en ollut saanut ensimmäistäkään?  Mitä pahaa MINÄ olin tehnyt, jotta joutuisin elämään ilman hermoilua tulevan pienokaisen sukupuolesta.  Kun ystäväni meni hoitajan kanssa pieneen huoneeseen, jäin odotusaulaan lukemaan lehtiä. Ympärilläni istui hymyileviä ja vatsaansa piteleviä äitejä. Tässä vaiheessa olin todella lähellä juosta ulos itkien.

Miksi olen näin katkera muiden onnesta? Miksi en osaa iloita muiden puolesta? Nämä kysymykset ovat pyörineet päässäni koko päivän. Ehkä olen huono ihminen, ehkä minussa on jotain vikaa korvienkin välissä…

Miksi en vain saisi olla kuin muutkin ihmiset syntyä, lisääntyä ja kuolla?? Onko väärin olla kateellinen äideille? Onko se väärin? Kannattaako minun edes tehdä lapsia, kun perittävänä olisi diabetes ja endometrioosi? Miksi kukaan ei tajua, että ajatus lapsettomasta tulevaisuudesta satuttaa minua niin paljon? Ehkä joskus joku kertoo vastaukset, tai sitten ne on löydettävä vain itse…

perjantai 2. joulukuuta 2011

Älä sano näin lapsettomalle: 10 vinkkiä

Olen kuunnellut näitä samoja kommentteja jo muutaman vuoden ja halusin jakaa teidän kanssanne minun mielipiteeni näihin sanoihin, joita ei Meidän Perheen-julkaisun takia kannattaisi sanoa ja miksi ei…

1. Lopettakaa yrittäminen ja turha stressi, niin lapsi saa alkunsa kuin itsestään. ”Jos on oikeasti todettu jo lapsettomaksi sairauden takia, niin miksi ystävät jaksavat hokea tätä? Jos jokainen seksikokemus ilman ehkäisyä tärppäisi, niin hukkuisimme vauvoihin. Turha stressi? Voi kun se olisikin niin helppoa ajatella kuukausi toisen jälkeen, että vika ei ole minussa, vaan stressissä”
2. Nauttikaa ajasta, jonka saatte viettää kahdestaan puolisoina. Lapsen tultua sellaista ei enää ole. ”Niin joo, lapsihan ei nuku, käy koulussa tai vietä aikaa kavereiden kanssa, vaan se on kirjaimellisesti sidottuna meihin seuraavat 18-vuotta. Ehkä olemme olleet jo liikaa kaksin ja haluamme siirtyä seuraavalle asteelle”
3. Teillähän on niin helppoa, kun ei ole lapsenhoito- tai rahahuolia ja voitte matkustellakin minne haluatte. ”Joo kaikki rahaongelmathan riippuukin siitä kun on lapsia. Ja matkustelu ei ole ikinä kiinnostunut. Vaikeampaa on saada hoitopaikkaa kahdelle karvaiselle lapselle”
4. Pyytäisimme teidätkin lapsen synttäreille, mutta eivät teitä varmaan tällaiset juhlat kiinnosta. ”Itse kieltäydyin kummipoikani syntymäpäiväjuhlista, koska olin vielä niin heikossa kunnossa leikkauksen jälkeen, että en jaksanut. Kävin kuitenkin aiemmin jo viemässä lahjan ja moikkaamassa. Kohteliasta olisi kuitenkin kysyä, jos vaikka kiinnostaisikin.”
5. Emme lähetä teille lapsen kuvalla varustettua joulukorttia, ettemme loukkaa. ”Joo teidän lapset onkin meiltä pois.”
6. Koska te alatte tehdä lapsia? ”Tähän kysymykseen olen vastannut miljoona kertaa ja aina samalla tavalla. Ei vielä, mutta toivottavasti joku kaunis päivä”
7. Kaikkien ei ole tarkoitus tulla äideiksi ja isiksi. ”Tämä on oikeasti pahin. Vastaan yleensä kyynelsilmin miksi? Miksi en minä jolla on asiat kunnossa, niin en voi saada lapsia, mitä pahaa olen tehnyt?”
8. Rakkaudesta ei voi ymmärtää mitään ennen kuin on itse äiti tai isä. ”Eli olenko kylmä paskiainen elämäni loppuun asti? Ja vain koska en SAA olla ikinä äiti?”
9. Lapsi tulee sitten aikanaan. ”Joo..sitten kun niitä saa tilattua postimyynnistä…”
10. On kyllä todella itsekästä olla hankkimatta lapsia vain siksi, että niistä on vaivaa. ”Joo.. on itsekästä hankkia niitä, jotta ei tarvitse mennä töihin ja voi sanoa ammattinsa olevan kotiäiti, kuitenkin istua päivät pitkät kotona ja lapsi leikkii yksin roskien keskellä”
Alkuperäinen teksti ja nämä 10 vinkkiä :

tiistai 29. marraskuuta 2011

Lähipäivinä…

Nyt eletään jo marraskuun loppua ja olin luvannut lokakuun aikana kirjoitella. Anteeksi, olen ollut laiska, kiireinen ja kyllästynyt kaikkeen. Tämän hetken tuntemukset ovat ailahtelevat. Ihan kun en tietäisi pitäisikö itkeä, nauraa vai mitä? Nyt kuitenkin siihen sairaskertomukseen vihdoin ja viimein. Sairaalassa meni kuusi päivää…

Ensimmäinen päivä

Menin sairaalaan leikkausta edeltävänä päivänä jo tutkimuksiin ja virtsastenttien laittamiseen.  Lisäksi oli tapaaminen lääkärin kanssa.

Saapuessani osastolle minulle esiteltiin huoneeni ja selitettiin osaston käytäntöä. Sitten menin lääkärin puheille, joka kertoi että magneettikuvissa oli näkynyt maksassa varjo, joten näyttäisi siltä että endon aiheuttamaan kudosta olisi myös maksassa. Puhuttiin myös että pahimmassa tapauksessa lähtisivät molemmat munasarjat, munajohtimet, toinen virtsanjohdin ja kohtu. Tässä kohtaa sydän löi taatusti kerran ylimäärästä ja syke lähti nousemaan. 

Lääkärin tapaamisen jälkeen menin urologin vastaanotolle ja se stenttien laitto… EN OLE KOSKAAN TUNTENUT SELLAISTA KIPUA! Myöhemmin selvisin, että röntgenissä oli näkynyt kuinka johtimeni oli lytistynyt. Tämän jälkeen näin anestesia-lääkärin, joka kertoi mitä leikkauksessa tulisi pääasiassa tapahtumaan ja mitä lääkkeitä saisin. Leikkaus tehtiin avoleikkauksena. Loppupäivä meni oksennellessa ja vessassa ravaamisessa.

Toinen päivä

Leikkaus-aamuna sain tarvittavat lääkkeet ja kävelin itse leikkaus-saliin. Leikkaus kesti kuusi tuntia ja heräämössä olin sen pari tuntia. Muuten koko päivä meni ihan nukkuessa. Välillä hoitajat kävivät juttelemassa ja kyselemässä vointia.

Kolmas päivä

Heti aamusta tuli kaksi hoitajaa, jotka kirjaimellisesti repivät sängystä ylös, enkä saanut itse rauhassa yrittää. Huusin ja raivosin hoitajille, että eikö itse saa yrittää nousta, kun sattuu niin paljon kun te väkisin kiskotte. Tähän hoitajat eivät edes sanoneet mitään, vaan vähän aikaa seisottivat, jotta sain leikkauspaidan vaihdettua ja lähtivät pois.

Edellisestä päivästä asti ollut kipupumppu syötti ala-selkään kipulääkettä 8ml/minuutissa (kipupumpussa asteikko 1-10 ja 10, on sietämätön kipu). Lisäksi lääkäri kävi kertomassa, että vietiin pätkä suolesta, toinen munasarja, molemmat munanjohtimet, umpisuoli ja pala toisesta munasarjasta. Tämän litanian jälkeen purskahdin itkuun ja nieleskelin loppupäivän.

Neljäs, viides ja kuudes päivä

Kuudentena pääsin kotiin, muuten menivät aika lailla samoilla rutiineilla päivät, eli säännölliset ruoka-ajat, telkkarin katselua, pientä ulkoilua, nukkumista ja miettimistä tulevaisuutta uudesta näkökulmasta…


Siinä hyvin tiivistettynä sairaskertomus. Joka päivä on ollut parempi ja joka päivä jaksoi taas hieman enemmän... Kysyä ja kommentoida saa.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

kotona taas...

Avoleikkauksesta kotiuduttu. Laitan sairaalapäiväkirjaa myöhemmin, kun jaksan koneen ääressä taas istua. Liikkuminen tällä hetkellä todella vaivalloista ja hidasta, mutta pääsen jo eteenpäin! Näin tiivistettynä voin sanoa, että pahinta kipua tunsin kun virtsastentit laitettiin virtsajohtimiin tähystämällä (isoin kysta oli painanut virtsajohtimeni aivan rullalle) ja nyt poistettiin sitten avoleikkauksessa molemmat munatorvet, oikea munasarja, umpisuoli ja pätkä suolta. Osastolla aloitettiin hormoonihoito, jolla olisi tarkoitus huijata keholleni vaihdevuodet.

Lisää kirjoittelen tässä lähipäivinä, nyt taas lepäämään kun pieni lenkki ulkona vei voimat....

tiistai 20. syyskuuta 2011

lapsi ja vauvoja siellä ja tuolla, mutta ei täällä...

Olen täällä blogissa kertonut jo, että haluaisin oman lapsen. Oman jälkeläisen jota kasvattaa ja kohdata vanhemmuuden haasteet. Olen hokenut itselleni viime aikoina (pelottavan) usein, että mun ei tarvitse ryhtyä siihen vielä. En tarvitse vielä vaipparallia, unettomia öitä ja vastuuta toisesta ihmisestä. Näillä hokemilla olen yrittänyt valmistella itseeni tulevaisuuteen, entä jos en koskaan voi saada lapsia??


Ajatus jo siitä, että en koskaan saisi omaa lasta ahdistaa ja pelottaa. Eikä tilannetta helpota kaverit, jotka pyytävät vauvan vaateostoksille makutuomariksi, kummiksi, hoitamaan pikku riiviöitänsä saatika ne vanhemmat sukulaiset, jotka jaksavat aina kysellä "No koskas sä saat pikkuisen?". Tai kun kirjaudun facebookkiin jossa joku on taas onnistunut yrityksessään, jonkun pikkuisella on ollut neuvola tai ladattu kymmenen uutta kuvaa, kun meidän pikkuinen on niin söpö.


Olen vasta 22-vuotias, jotkut ikäiseni vielä opiskelevat, asuvat kotona tai osaavat hädin tuskin huolehtia itsestään. En tarvitse vielä lapsia, olen mielestäni aivan liian nuori ja en tiedä vielä mikä minusta tulee isona. Kuunnellessani kavereiden juttuja heidän pikku sottapytyistään tai kuinka he eivät jaksa pyörittää arkea lapsen kanssa saa minut kauhistelemaan. Saatika kuinka lohduttavat minua sanoen, että minulla on helppoa, kun saan mennä ja tulla miten haluan, tehdä mitä haluan ja minun ei tarvitse huolehtia kenestäkään. Monesti olen sanonut, että ei elämä oikeasti ole niin ruusuista. Yllättäen keskustelut päätyvät kuitenkin samalla lailla. Tiivistettynä: kotiäideillä on raskasta, en voi ymmärtää sitä kun minulla ei ole lapsia ja me ei jakseta.


Tämä saa pääni taipumaan yhä alemmas. Nauttisin joka hetkestä jonka saisin viettää pikkuisen kanssa, tekisin kaiken että hänellä olisi asiat hyvin. Olisin iloinen joka hetkestä minkä saisin viettää pikkuisen kanssa. Minä en vain välttämättä saa yrittää koskaan olla paras äiti...

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Vihdoinkin!!

Pahoittelen pitkää päivitysväliä. Ei ole ollut mitään päivitettävää... Elämäni on ollut tylsää töissä käymistä, kotona makoilua ja kerran kuukaudessa makoiltu panacodin voimin sikiöasennossa, mutta nyt oli viimeiset kivuliaat kuukautiset aikoihin! (ainakin toivottavasti), sillä sain vihdoinkin ajan leikkaukseen ja ihan parin viikon päähän!!!!


Päivittelen lisää kun esilääkäri on ohi!!!

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Kun kukaan ei tunnu ymmärtävän ja kuulumisia...

Olin viikonloppuna kavereiden kanssa istumassa yhdellä. Itse en juonut mitään muuta kuin kahvia, koska olin autolla ja sinä päivänä joutunut ottamaan muutaman Panacodin. Juteltiin kavereiden kanssa mukavia, kun yhtäkkiä vatsaani tuli liiankin tuttu kivun tunne. Menin kaksinkerroin ja vaikeroin hetken, kunnes kramppi helpotti ja rupesin hamuamaan käsilaukustani särkylääkettä. Tähän kipuun reagoimiseen eräs miespuolinen tuttavani tokaisi, että ei usko että mua voi tolleen sattua. Mies kaiken lisäksi tietää sairaudestani. Sanoin että voin potkaista sitä jalkojen väliin, niin ehkä ymmärtäisi kipuni. Saimme tästä pitkän väittelyn kivusta, joka ei loppujen lopuksi johtanut mihinkään. Hänestä vain esitin, että kipu olisi pahempi kuin onkaan. Tämä on vain valitettavasti yksi esimerkki.

Viikko sitten kävin tutkimuksissa sairaalassa, jossa minut on tarkoitus leikata. Lääkärinä oli miespuolinen gynekologi, joka pahoitteli kokoajan tutkimuksen aikana. Jotenkin tässä lääkäreissä ravaamisessa on huomannut, että mieslääkärit tuntuvat ymmärtävän kaiken paljon paremmin kuin naislääkärit. Tuntuu myös, että he oikeasti ymmärtävät, että nyt sattuu.

Lisäksi hyvin harva tuntuu ymmärtävän kuinka henkisesti raskasta tämä onkaan. Tuntuu siltä, että oikeasti kukaan ei pysty( tai ei halua) ymmärtää kuinka pelottavalta ja ahdistavalta tuntuu se, että en ehkä koskaan lisäänny. Kaiken lisäksi olen jostain saanut taas vahingossa vauva-kuumeen. Kuitenkin rintaa puristaa ajatus, että minulla ei ehkä tule ikinä olemaan lapsia. Ahdistaa myös ajatus siitä millainen rumba tästä kaikesta vielä tuleekaan. Tulevaisuutta kun ei uskalla sen kummemmin suunnitella, kun edessä on avoleikkaus josta ei tiedä miten loppujen lopuksi käy, kuinka pitkä sairasloma on edessä jne.

Viime viikon lääkärikäynnistä vielä sen verran, että tällä hetkellä kystat eivät ole kasvaneet, mutta tämä suurin on painanut virtsanjohtimen lyttyyn ja sieltä ei meinaa virtsa päästä ulos. Lisäksi munuainen on suurentunut. Ensi viikolla isotooppitutkimus ja magneettikuvaus, leikkaukseen pyritään tämän kesän aikana.

Eli taas odotellaan…

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Odottaminen...

Olen aina vihannut odottamista. Inhoan, että tiedän jotain tulevan lähiaikoina, mutta en tiedä tarkalleen milloin. Joka aamu nousen sängystä ja tarkistan postin. Toistaiseksi ei ainuttakaan kirjettä sairaalasta. Ei tietoa milloin leikattaisiin ja olo helpottuisi. Saisi sen lopullisen tuomion, että saako ikinä lapsia vai jäänkö yksin?


Viime aikoina olen nähnyt painajaisia, että lääkäri tulee kertomaan leikkauksen jälkeen, että biologiset lapset saa unohtaa. Yritin pitkäaikaisen puolisoni kanssa lasta yli vuoden, sen jälkeen turhauduin koko touhuun. Ei kertaakaan positiivista tulosta eikä edes oireita mahdollisesta raskaudesta. Tämä olikin luultavasti yksi syy eroon.


Tällä hetkellä kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Tulevaisuutta ei uskalla suunnitella huomista pidemmälle. Viimeisen viikon ajan aamupalan kanssa on tullut syötyä särkylääkkeitä. Kipu seuraa koko ajan ja särkylääkkeet helpottaa vain hetkellisesti.


Minulla on vain pari hyvää naispuolista ystävää. Heistä viimeinen lapseton sai pari päivää sitten tietää olevansa raskaana. Olen katkera, olen kateellinen ja olen vihainen. Miksi juuri minä voin olla se joka ei ikinä kuule oman lapsensa itkua tai naurua? Mistä ikinä löydän miehen, joka ei halua nähdä omien lapsiensa kasvavan?  Lisäksi odotan kipukohtausta, joka vie tajun. Eihän se kysta voi loputtomiin vain kasvaa? Kyllähän se jossain vaiheessa puhkeaa? Milloin? Päässä on niin paljon kysymyksiä ja vastauksen saa vain odottamalla...

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Miten kaikki alkoi?

Kuukautiseni alkoivat 12-vuotiaana tarkalleen 16.11.2001. Siitä päivästä lähtien olen alkanut hermoilemaan koko kuukautisia. Se kipu on aina ollut jotain hirveää. Olen oksennellut, ollut sohvan vanki kykenemättä liikkumaan, hakenut sairaslomaa, kokeillut monia särkylääkkeitä, siirtänyt tärkeitä tapaamisia ja ties kuinka montaa käynyt lääkärissä valittamassa kuukautiskipuja. Ja joka kerta kun kävin lääkärillä, niin lähettivät uuden särkylääke-reseptin kanssa kotiin. Kukaan ei ikinä lähettänyt jatkotutkimuksiin, jotta olisi vältetty tämä tilanne...


Elin kuukautiskipujen kanssa pitkän aikaa ja hammasta purren selvisin joka kuukausi kipu-helvetistä. Viime vuoden syksynä rupesi kuitenkin tulemaan uusia oireita, olin kokoajan väsynyt, ovulaation aikana tuli välivuotoja, pahanolon tunnetta ja pieniä vihlomisia alavatsassa. Varasin lääkäriajan papa-näytteeseen, koska epäilin klamydiaa. Lääkäri kuitenkin sairastui ja aikaa siirrettiin, sitten tuli uusi aika, mutta jouduin siirtämään sitä itse koska oli tärkeä työasia sinä päivänä. Sen jälkeen en uutta aikaa varannut, sillä lähestymässä oli diabetes-kontrolli jossa voisin lääkärille kertoa vaivoistani.


Kävin ennen diabetesta labrakokeissa kuten aina. Odotin innolla diabetes-lääkärin vastaanottoa, olinhan puolessa vuodessa onnistunut melkein tiedostamatta pudottamaan 12 kiloa painoa ja painoni oli ihannepainossani, mutta toisin kävi. Tulehdusarvot ja sitä mukaa verensokerit olivat kohonneet huomattavasti. Tulehdusarvot olivat 75 ja paino oli kuulemma lähtenyt liian radikaalisti, sillä niillä muutoksilla joita olin elämässäni tehnyt ei pitäisi laihtua noin paljon. Lisäksi hän tutki painellen mahan ja kertoi kohdun olevan turvoksissa ja vaikutti aivan kun olisin ollut raskaana. Raskaana oleminen ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään, sillä kuukautiset olivat juuri loppuneet. Lääkäri lähetti ultrattavaksi ja siellä ultrassa näkyi 15cmx20cmx12cm kokoinen suklaakysta.


Viikon päästä makasin jo ilman housuja ja kolme gynekologia pyöri ympärillä ja ihmetteli kystiani. Diagnoosi oli vaikea endometrioosi. Hoitona avoleikkaus, toisen munasarjan poisto ja muiden kystien polttaminen tai leikkaaminen pois. Lisäksi selvisi että tämä iso suklaakysta (lääkärit eivät olleet koskaan nähneet vastaavaa) painaa jo munuaisiin.


Nyt ei voi muuta kun pelätä pahinta ja toivoa parasta. Leikkausaikaa odotan edelleen ja elän kivun kanssa. Tämä blogi kertoo siitä kuinka elämäni jatkuu ja toimii eräänlaisena tapana purkaa pahaa oloa.