lapsi ja vauvoja siellä ja tuolla, mutta ei täällä...

Olen täällä blogissa kertonut jo, että haluaisin oman lapsen. Oman jälkeläisen jota kasvattaa ja kohdata vanhemmuuden haasteet. Olen hokenut itselleni viime aikoina (pelottavan) usein, että mun ei tarvitse ryhtyä siihen vielä. En tarvitse vielä vaipparallia, unettomia öitä ja vastuuta toisesta ihmisestä. Näillä hokemilla olen yrittänyt valmistella itseeni tulevaisuuteen, entä jos en koskaan voi saada lapsia??


Ajatus jo siitä, että en koskaan saisi omaa lasta ahdistaa ja pelottaa. Eikä tilannetta helpota kaverit, jotka pyytävät vauvan vaateostoksille makutuomariksi, kummiksi, hoitamaan pikku riiviöitänsä saatika ne vanhemmat sukulaiset, jotka jaksavat aina kysellä "No koskas sä saat pikkuisen?". Tai kun kirjaudun facebookkiin jossa joku on taas onnistunut yrityksessään, jonkun pikkuisella on ollut neuvola tai ladattu kymmenen uutta kuvaa, kun meidän pikkuinen on niin söpö.


Olen vasta 22-vuotias, jotkut ikäiseni vielä opiskelevat, asuvat kotona tai osaavat hädin tuskin huolehtia itsestään. En tarvitse vielä lapsia, olen mielestäni aivan liian nuori ja en tiedä vielä mikä minusta tulee isona. Kuunnellessani kavereiden juttuja heidän pikku sottapytyistään tai kuinka he eivät jaksa pyörittää arkea lapsen kanssa saa minut kauhistelemaan. Saatika kuinka lohduttavat minua sanoen, että minulla on helppoa, kun saan mennä ja tulla miten haluan, tehdä mitä haluan ja minun ei tarvitse huolehtia kenestäkään. Monesti olen sanonut, että ei elämä oikeasti ole niin ruusuista. Yllättäen keskustelut päätyvät kuitenkin samalla lailla. Tiivistettynä: kotiäideillä on raskasta, en voi ymmärtää sitä kun minulla ei ole lapsia ja me ei jakseta.


Tämä saa pääni taipumaan yhä alemmas. Nauttisin joka hetkestä jonka saisin viettää pikkuisen kanssa, tekisin kaiken että hänellä olisi asiat hyvin. Olisin iloinen joka hetkestä minkä saisin viettää pikkuisen kanssa. Minä en vain välttämättä saa yrittää koskaan olla paras äiti...