Lapsettomat vs. lapselliset osa 3

Iltalehti antoi jälleen torstaina kirjoittamisaiheen ja koska edelliset osat ovat olleet suosittuja, niin tässä osa kolme.

Iltalehti siis julkaisi jutun otsikolla Vanhempi, älä enää sano näitä lauseita lapsettomalle ystävällesi ja tietenkin on kirjoitettava oma perustelu näihin väittämiin.

1. "Koira ei ole sama kuin lapsi"

- Ei tietenkään ole, mutta silti se oma lemmikki voi olla todella rakas ja eräänlainen korvike. Eläimestä on pidettävä samanlaista huolta. Lemmikkiä on koulutettava, ruokittava, hoidettava ja muutenkin huomioida sen tarpeet. Lapseen on tietenkin eroja. Lasta kun ei voi jättää työpäiväksi yksin kotiin. Olen samaa iltalehden kanssa, ehkä me lapsettomat yritämme tällä tavoin myötäelää.

2. "Luuletko olevasi väsynyt/stressaantunut? Sinulla ei ole edes lapsia!"

- Tämän olen kuullut useasti. Viime aikoina olen ollut enemmän hereillä työpaikalla kuin kotona, silti en saa olla väsynyt. Käyn päivässä 8 tuntia töissä, kotona odottaa koiran lenkittäminen, kaupassa käynti ja asunnon siivous. Ylipäätänsä on turha vertailla kuka on väsynein ja stressaantunein. Varsinkin kotiäitien vähättely työelämää kohtaan on välillä liiallista. Kuinka monesti kuuleekaan lauseen "voi että, kun pääsis töihin rentoutumaan?" Ai että, jos töissä rentouduttaisiin, niin tuskin olisi työttömiä.

3. "Älä huoli, sitten kun sinulla on lapsia, sinä..."

- ...osaat olla kaikkeen varautunut, olethan kuunnellut lapsellisten valitusta jo monen monta vuotta.

4. "Ovatko juhlat lapsiystävälliset?"

- Jos on pakko ottaa lapset mukaan, niin vahdithan lapsesi itse. Ilmoittaakin voi, jos haluaa jotain lapsilleen syöttää. Jos et halua että lapsesi näkee humalaisia ihmisä, jää pois tai laita lapsesi hoitoon. Välillä olisi kiva juhlia aikuisten kesken.

5. "Elämälläni ei ollut tarkoitusta ennen kuin sain lapsia"

- Tämän kuulin viimeksi muutama viikko sitten, kun ystäväni palasi pienen käärön kanssa kotiin sairaalasta. Onko elämässä jotain vialla, jos siitä ei osaa nauttia ilman lapsia? Jos elämälläsi ei ole ollut tarkoitusta sitä ennen mitä elämäsi on ollut? Olen kuullut sinun hehkuttavan elämääsi jo ennen kuin käärösi oli maailmassa. Lasta ajatellaan sosiaalisessa mediassakin 24/7 työnä ja hehkutetaan kun sen kanssa jaksaa. Mitä ydinfysiikkaa se onkaan?

Taasko se alkaa...

Olen hienosti vältellyt tuttuja ihmisiä ja mielestäni ihan syystä. Tein aikoinaan facebookkiin ryhmän jonne voin kertoa kuulumisia sairauteeni liittyen. Tein sen käytännön syistä, sillä jokainen tähän ryhmään kuuluva tietää sairaudestani kaiken ja oli tukena, kun minut leikattiin. Pystyn julkaisemaan siis tilapäivityksiä vain näille tietyille ihmisille.

Viime viikolla tein päivityksen sairaalakäynnin jälkeen "Ultrassa käyty, vasemmassa kystia...:/". Eräs ystäväni jonka läsnäoloa en enää ees muistanut (kirjoitin aiemman postauksen siitä ystävästä, joka kysyi lapsensaannista, niin juuri hän) kirjoitti kommentin "pitääkö se kaikille täälä jakaa?". Selitin seuraavassa kommentissa, että julkasu on vain tietyille ihmisille.

Tämä kommentti totta vie ärsytti, mutta se oli ainoa kommentti. Kukaan ei kysellyt enempää tai tsempannut. Ajattelin positiivisesti, että varmaan kukaan ei kerennyt tai osannut. Myöhemmin viikolla näin yhtä ryhmäläistä ja kuulumisia vaihdettaessa hän kertoi että oli huomannut tilan ja ainoa lohduttava sana oli "no mut sua ei ainakaan leikata kesällä, niin ei mee kesä pilalle". Sen jälkeen aiheet vaihtuivat.

Kun kerroin sisaruksille itku kurkussa, että sinne on menossa mahdollisuus biologiseen lapseen ja kipuhelvetti alkaa taas. Vastaus oli vaan "joo no mutta kerranhan sä jo selvisit siitä". Niin selvisin, ihanien läheisteni avulla. Tällä kertaa kaikki pikkuasiat vaikuttaa just siltä, että tällä kertaa joudun pärjäämään yksin.

Pelottaa, ahdistaa ja ärsyttää kaikki. Tuntuu siltä, että kukaan ei enää jaksa olla tukenani, että kaikille on ihan sama miten käy. Sain lääkäristä kipulääke-reseptejä ja apteekista haettuani rupesin itkemään. Se perkeleen paska alkaa taas. Elämä kivun kanssa.