Kävin viime viikolla ystäväni kanssa rakenne-ultrassa. Auto-matka meni puhuessa säästä ja joulusta. Kumpikin tuntui välttelevän puheenaihetta lapsettomuus ja raskaus.
Nähdessäni ystäväni hermoilemassa äitiyspoliklinikan aulassa mieleni teki halata ja onnitella. Kuitenkin viimeaikainen ystäväni Katkeruus nosti päänsä ja annoin olla. Miksi hän sai odottaa jo toista lastansa, kun minä en ollut saanut ensimmäistäkään? Mitä pahaa MINÄ olin tehnyt, jotta joutuisin elämään ilman hermoilua tulevan pienokaisen sukupuolesta. Kun ystäväni meni hoitajan kanssa pieneen huoneeseen, jäin odotusaulaan lukemaan lehtiä. Ympärilläni istui hymyileviä ja vatsaansa piteleviä äitejä. Tässä vaiheessa olin todella lähellä juosta ulos itkien.
Miksi olen näin katkera muiden onnesta? Miksi en osaa iloita muiden puolesta? Nämä kysymykset ovat pyörineet päässäni koko päivän. Ehkä olen huono ihminen, ehkä minussa on jotain vikaa korvienkin välissä…
Miksi en vain saisi olla kuin muutkin ihmiset syntyä, lisääntyä ja kuolla?? Onko väärin olla kateellinen äideille? Onko se väärin? Kannattaako minun edes tehdä lapsia, kun perittävänä olisi diabetes ja endometrioosi? Miksi kukaan ei tajua, että ajatus lapsettomasta tulevaisuudesta satuttaa minua niin paljon? Ehkä joskus joku kertoo vastaukset, tai sitten ne on löydettävä vain itse…