lapsi ja vauvoja siellä ja tuolla, mutta ei täällä...

Olen täällä blogissa kertonut jo, että haluaisin oman lapsen. Oman jälkeläisen jota kasvattaa ja kohdata vanhemmuuden haasteet. Olen hokenut itselleni viime aikoina (pelottavan) usein, että mun ei tarvitse ryhtyä siihen vielä. En tarvitse vielä vaipparallia, unettomia öitä ja vastuuta toisesta ihmisestä. Näillä hokemilla olen yrittänyt valmistella itseeni tulevaisuuteen, entä jos en koskaan voi saada lapsia??


Ajatus jo siitä, että en koskaan saisi omaa lasta ahdistaa ja pelottaa. Eikä tilannetta helpota kaverit, jotka pyytävät vauvan vaateostoksille makutuomariksi, kummiksi, hoitamaan pikku riiviöitänsä saatika ne vanhemmat sukulaiset, jotka jaksavat aina kysellä "No koskas sä saat pikkuisen?". Tai kun kirjaudun facebookkiin jossa joku on taas onnistunut yrityksessään, jonkun pikkuisella on ollut neuvola tai ladattu kymmenen uutta kuvaa, kun meidän pikkuinen on niin söpö.


Olen vasta 22-vuotias, jotkut ikäiseni vielä opiskelevat, asuvat kotona tai osaavat hädin tuskin huolehtia itsestään. En tarvitse vielä lapsia, olen mielestäni aivan liian nuori ja en tiedä vielä mikä minusta tulee isona. Kuunnellessani kavereiden juttuja heidän pikku sottapytyistään tai kuinka he eivät jaksa pyörittää arkea lapsen kanssa saa minut kauhistelemaan. Saatika kuinka lohduttavat minua sanoen, että minulla on helppoa, kun saan mennä ja tulla miten haluan, tehdä mitä haluan ja minun ei tarvitse huolehtia kenestäkään. Monesti olen sanonut, että ei elämä oikeasti ole niin ruusuista. Yllättäen keskustelut päätyvät kuitenkin samalla lailla. Tiivistettynä: kotiäideillä on raskasta, en voi ymmärtää sitä kun minulla ei ole lapsia ja me ei jakseta.


Tämä saa pääni taipumaan yhä alemmas. Nauttisin joka hetkestä jonka saisin viettää pikkuisen kanssa, tekisin kaiken että hänellä olisi asiat hyvin. Olisin iloinen joka hetkestä minkä saisin viettää pikkuisen kanssa. Minä en vain välttämättä saa yrittää koskaan olla paras äiti...

Vihdoinkin!!

Pahoittelen pitkää päivitysväliä. Ei ole ollut mitään päivitettävää... Elämäni on ollut tylsää töissä käymistä, kotona makoilua ja kerran kuukaudessa makoiltu panacodin voimin sikiöasennossa, mutta nyt oli viimeiset kivuliaat kuukautiset aikoihin! (ainakin toivottavasti), sillä sain vihdoinkin ajan leikkaukseen ja ihan parin viikon päähän!!!!


Päivittelen lisää kun esilääkäri on ohi!!!

Kun kukaan ei tunnu ymmärtävän ja kuulumisia...

Olin viikonloppuna kavereiden kanssa istumassa yhdellä. Itse en juonut mitään muuta kuin kahvia, koska olin autolla ja sinä päivänä joutunut ottamaan muutaman Panacodin. Juteltiin kavereiden kanssa mukavia, kun yhtäkkiä vatsaani tuli liiankin tuttu kivun tunne. Menin kaksinkerroin ja vaikeroin hetken, kunnes kramppi helpotti ja rupesin hamuamaan käsilaukustani särkylääkettä. Tähän kipuun reagoimiseen eräs miespuolinen tuttavani tokaisi, että ei usko että mua voi tolleen sattua. Mies kaiken lisäksi tietää sairaudestani. Sanoin että voin potkaista sitä jalkojen väliin, niin ehkä ymmärtäisi kipuni. Saimme tästä pitkän väittelyn kivusta, joka ei loppujen lopuksi johtanut mihinkään. Hänestä vain esitin, että kipu olisi pahempi kuin onkaan. Tämä on vain valitettavasti yksi esimerkki.

Viikko sitten kävin tutkimuksissa sairaalassa, jossa minut on tarkoitus leikata. Lääkärinä oli miespuolinen gynekologi, joka pahoitteli kokoajan tutkimuksen aikana. Jotenkin tässä lääkäreissä ravaamisessa on huomannut, että mieslääkärit tuntuvat ymmärtävän kaiken paljon paremmin kuin naislääkärit. Tuntuu myös, että he oikeasti ymmärtävät, että nyt sattuu.

Lisäksi hyvin harva tuntuu ymmärtävän kuinka henkisesti raskasta tämä onkaan. Tuntuu siltä, että oikeasti kukaan ei pysty( tai ei halua) ymmärtää kuinka pelottavalta ja ahdistavalta tuntuu se, että en ehkä koskaan lisäänny. Kaiken lisäksi olen jostain saanut taas vahingossa vauva-kuumeen. Kuitenkin rintaa puristaa ajatus, että minulla ei ehkä tule ikinä olemaan lapsia. Ahdistaa myös ajatus siitä millainen rumba tästä kaikesta vielä tuleekaan. Tulevaisuutta kun ei uskalla sen kummemmin suunnitella, kun edessä on avoleikkaus josta ei tiedä miten loppujen lopuksi käy, kuinka pitkä sairasloma on edessä jne.

Viime viikon lääkärikäynnistä vielä sen verran, että tällä hetkellä kystat eivät ole kasvaneet, mutta tämä suurin on painanut virtsanjohtimen lyttyyn ja sieltä ei meinaa virtsa päästä ulos. Lisäksi munuainen on suurentunut. Ensi viikolla isotooppitutkimus ja magneettikuvaus, leikkaukseen pyritään tämän kesän aikana.

Eli taas odotellaan…