Rakastan kiirettömiä aamuja, kun saa rauhassa heräillä, juoda aamukahvia ja miettiä rauhassa tulevaisuutta.
Olen 23-vuotias, kahden sairauden vanki, jotka loppujen lopuksi määrittivät tulevaisuuteni. Haaveilin pitkään poliisikoulusta, tarkoitus oli käydä armeija ja siitä sitten poliisikouluun. Valitettavasti tyypin 1 diabetes olisi, niin vaikeuttanut työtäni, että tuo haave sai jäädä.
Seuraava haave oli saada lapsia, kaksi kappaletta, sukupuolella ei väliä ja ennen kuin kerkeän täyttää 25-vuotta. Näillä näkymin tuokaan ei tule tapahtumaan. Olen onnellinen siitä, että saan tehdä lapset silloin ku haluan, eikä tarvitse pelätä, että lapsi tulisi pahaan tilanteeseen. Surullinen olen siitä minkä työn joudun tekemään lapsen eteen. Tarvitaan paljon rahaa, hormonihoitoja, kyyneleitä, verensokeri-tasapainoa ja aikaa. Toisille riittää kymmenen minuuttia peiton alla. En tunne vielä olevani valmis äidiksi, en ole valmis vielä pitämään toisesta pienestä huolta. Mitä jos en ole ikinä? Mitä jos endometrioosini herää taas henkiin ja poistetaan se viimeinen munasarja ja kohtu? Joka vuosi olen lähempänä sitä ikää, kun lapsia ei kannata enää tehdä. Mitä jos aika tekee sen päätöksen, että en saa lapsia?
Jouduin kuukausi sitten sairaalaan kamalien kipujen takia. Tähystysleikkauksessa selvisi, että syynä kipuun on tulehtunut munasarja. Tulehduksen syy ei selvinnyt. Kuitenkin oli taas lähellä, että menetän kyvyn saada biologisen lapsen. Tämän sairaalareissun jälkeen olen vakavasti miettinyt luovuttamista lapsiasiassa, jos vaan alkaisi ajattelemaan, että ei aio tehdä lapsia. Jos vaan keskittyisi itseensä ja unohtaisi haaveet lapsista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti