Ennen kirjoittaminen oli karkumatka nykyisyydestä. Nykyään siitä pääsee nauttimaan harvoin. Uskokaa tai älkää, mutta mielestäni helpompi on kirjoittaa tänne anonyymisti kuin omalle tietokoneelle josta joku voisi ne löytää. Täällä voin avautua rauhassa vaikeista asioista ja vaikka joku ajatuksistani minut tuomitsisi, niin minun ei tarvitse kohdata häntä.
Kirjoitan hyvin henkilökohtaisia asioita blogiini. En voi kertoa blogistani kenellekkään. Helpompaa olisi varmaan olla avoin ja kertoa ystäville blogista ja samalla kertoa mitä oikeasti ajattelen. Toisaalta ajattelen, että blogista menisi se joku juttu jos tekisin siitä kaikille julkisen. Jos esiintyisin omalla nimelläni. Silloin joutuisin enemmän sensuroimaan sisältöä.
Päätin endometrioosin iskiessä, että keksin oman tavan selviytyä tästä. Koskaan asiani eivät ole helpottaneet puhumalla, vaan olen aina kirjoittanut. Kirjoittanut monta sivua tekstiä ja antanut kaiken tulla paperille. Sitten luen tekstini. En välttämättä heti, ehkä tuntien jopa viikkojen päästä. Jotenkin sitä ajattelee, että se mikä on paperilla. Se on olemassa ja siihen voi palata sitten myöhemmin kuin jaksaa.
En ole myöskään ollut kovin lukijaystävällinen bloggaaja. Vaan kirjoittelen epäsäännöllisen säännöllisesti. Säännöllinen kirjoittaminen tuntuu syövän blogini ajatusta, sillä varsinkin viime kuukausina ei oikeasti ole ollut kirjoitettavaa.
Endometrioosilääkäri on ensi viikolla. Joten ensi viikolla tiedän taas enemmän. Oireita on tullut, mutta siitä lisää ensi viikolla.
