keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Odottaminen...

Olen aina vihannut odottamista. Inhoan, että tiedän jotain tulevan lähiaikoina, mutta en tiedä tarkalleen milloin. Joka aamu nousen sängystä ja tarkistan postin. Toistaiseksi ei ainuttakaan kirjettä sairaalasta. Ei tietoa milloin leikattaisiin ja olo helpottuisi. Saisi sen lopullisen tuomion, että saako ikinä lapsia vai jäänkö yksin?


Viime aikoina olen nähnyt painajaisia, että lääkäri tulee kertomaan leikkauksen jälkeen, että biologiset lapset saa unohtaa. Yritin pitkäaikaisen puolisoni kanssa lasta yli vuoden, sen jälkeen turhauduin koko touhuun. Ei kertaakaan positiivista tulosta eikä edes oireita mahdollisesta raskaudesta. Tämä olikin luultavasti yksi syy eroon.


Tällä hetkellä kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Tulevaisuutta ei uskalla suunnitella huomista pidemmälle. Viimeisen viikon ajan aamupalan kanssa on tullut syötyä särkylääkkeitä. Kipu seuraa koko ajan ja särkylääkkeet helpottaa vain hetkellisesti.


Minulla on vain pari hyvää naispuolista ystävää. Heistä viimeinen lapseton sai pari päivää sitten tietää olevansa raskaana. Olen katkera, olen kateellinen ja olen vihainen. Miksi juuri minä voin olla se joka ei ikinä kuule oman lapsensa itkua tai naurua? Mistä ikinä löydän miehen, joka ei halua nähdä omien lapsiensa kasvavan?  Lisäksi odotan kipukohtausta, joka vie tajun. Eihän se kysta voi loputtomiin vain kasvaa? Kyllähän se jossain vaiheessa puhkeaa? Milloin? Päässä on niin paljon kysymyksiä ja vastauksen saa vain odottamalla...

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Miten kaikki alkoi?

Kuukautiseni alkoivat 12-vuotiaana tarkalleen 16.11.2001. Siitä päivästä lähtien olen alkanut hermoilemaan koko kuukautisia. Se kipu on aina ollut jotain hirveää. Olen oksennellut, ollut sohvan vanki kykenemättä liikkumaan, hakenut sairaslomaa, kokeillut monia särkylääkkeitä, siirtänyt tärkeitä tapaamisia ja ties kuinka montaa käynyt lääkärissä valittamassa kuukautiskipuja. Ja joka kerta kun kävin lääkärillä, niin lähettivät uuden särkylääke-reseptin kanssa kotiin. Kukaan ei ikinä lähettänyt jatkotutkimuksiin, jotta olisi vältetty tämä tilanne...


Elin kuukautiskipujen kanssa pitkän aikaa ja hammasta purren selvisin joka kuukausi kipu-helvetistä. Viime vuoden syksynä rupesi kuitenkin tulemaan uusia oireita, olin kokoajan väsynyt, ovulaation aikana tuli välivuotoja, pahanolon tunnetta ja pieniä vihlomisia alavatsassa. Varasin lääkäriajan papa-näytteeseen, koska epäilin klamydiaa. Lääkäri kuitenkin sairastui ja aikaa siirrettiin, sitten tuli uusi aika, mutta jouduin siirtämään sitä itse koska oli tärkeä työasia sinä päivänä. Sen jälkeen en uutta aikaa varannut, sillä lähestymässä oli diabetes-kontrolli jossa voisin lääkärille kertoa vaivoistani.


Kävin ennen diabetesta labrakokeissa kuten aina. Odotin innolla diabetes-lääkärin vastaanottoa, olinhan puolessa vuodessa onnistunut melkein tiedostamatta pudottamaan 12 kiloa painoa ja painoni oli ihannepainossani, mutta toisin kävi. Tulehdusarvot ja sitä mukaa verensokerit olivat kohonneet huomattavasti. Tulehdusarvot olivat 75 ja paino oli kuulemma lähtenyt liian radikaalisti, sillä niillä muutoksilla joita olin elämässäni tehnyt ei pitäisi laihtua noin paljon. Lisäksi hän tutki painellen mahan ja kertoi kohdun olevan turvoksissa ja vaikutti aivan kun olisin ollut raskaana. Raskaana oleminen ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään, sillä kuukautiset olivat juuri loppuneet. Lääkäri lähetti ultrattavaksi ja siellä ultrassa näkyi 15cmx20cmx12cm kokoinen suklaakysta.


Viikon päästä makasin jo ilman housuja ja kolme gynekologia pyöri ympärillä ja ihmetteli kystiani. Diagnoosi oli vaikea endometrioosi. Hoitona avoleikkaus, toisen munasarjan poisto ja muiden kystien polttaminen tai leikkaaminen pois. Lisäksi selvisi että tämä iso suklaakysta (lääkärit eivät olleet koskaan nähneet vastaavaa) painaa jo munuaisiin.


Nyt ei voi muuta kun pelätä pahinta ja toivoa parasta. Leikkausaikaa odotan edelleen ja elän kivun kanssa. Tämä blogi kertoo siitä kuinka elämäni jatkuu ja toimii eräänlaisena tapana purkaa pahaa oloa.