keskiviikko 22. elokuuta 2012

Mitä sinulle kuuluu?

Keskustelin eilen ystäväni kanssa Facebookissa. Hän kertoi kuinka oli ärsyyntynyt siitä, että en ole kahteen viikkoon kysellyt hänen ja kummilapseni kuulumisia. Minulla on neljä kummilasta. Selitin olleeni paljon töissä ja hyvin väsynyt. Kerroin myös, että en ole kerinnyt kyselemään kenenkään kummilapseni kuulumisia. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut töissä ja töiden jälkeen kirjaimellisesti kaatunut sänkyyn nukkumaan. Vastaus oli häneltä "ok, ilmottele kun ei enää väsytä. Tule kahville on paljon kerrottavaa". Lupasin ilmoitella, vaikka olisihan se ollut kiva jos joku olisi kysynyt minultakin kuulumiset.

Eli mitä minulle kuuluu? miten on mennyt? Noh, ystävät ovat tavallaan "unohtaneet" koko sairauteni. Ehkä siksi, kun en jaksa siitä itse jatkuvasti puhua. Olen väsynyt, olen vihainen ja katkera. Vuosi sitten haaveenani oli löytää mies, jonka kanssa perustaa perhe. Nyt olen viallinen. Olokaan ei ole kovin naisellinen, kun tietää että raskaaksi tulemiseen tarvitaan paljon onnea, rahaa ja aikaa. Jotkut ikäiseni odottavat jo kolmatta. Minä katselen vierestä vauvamasuja ja kuuntelen pienten lasten juttelua. Miten voin ikinä kelvata kenellekkään? Ehkä jollekin, jolla on jo omia lapsia? Mutta onko minusta äidiksi toisten lapsille? Vielä on mahdollisuuksia saada oma, mutta endometrioosi on parantumaton sairaus ja mahdollisessa seuraavassa leikkauksessa ei ole paljon leikattavaa.

Kuukautisten aikana en tunne enää kipua. Jotain pieniä mahdollisia nippailuita ja paineen tunnetta, mutta enää ei tarvitse makoilla sikiöasennossa sängyssä hirvittävässä lääketokkurassa. On hassua, kun kivut ei rajoita elämää. Mutta kuinka kauan tätäkin kestää? On ihanaa elää ilman kipuja. Vieläkun oppisi elämään päänsä kanssa.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Unohdus...

Näin erästä ystävääni eilen pitkästä aikaa. Hän oli paljon tukena sairauteni eri vaiheissa. Tuli mukaan tutkimuksiin, kävi sairaalassa ja auttoi kun kotiuduin. Sama ystävä sai tietää viikko sen jälkeen, kun sairauteni viime vuoden toukokuussa todettiin, että on raskaana. Lapsi syntyi viime joulukuussa ja on kaikin puolin ihana. Ystäväni painotti, että lupaisi ottaa huomioon minutkin, sillä hän oli viimeinen läheinen ystäväni, jolla ei ollut lapsia. Hän lupasi myös olla hehkuttamatta omaa onneaan ja julisti kuinka hänestä ei ikinä tulisi pullantuoksuista kotiäitiä. 

Kuitenkaan tästä lupauksesta huolimatta emme ole nähneet viikkoihin, koska aina kun hänelle on sopinut minä olen ollut töissä. Kun minulle on sopinut hänellä on ollut juuri kiireellinen juttu lapsensa kanssa.


Niin, no me näimme tänään. Ensin juttelimme työjutuista, parisuhteista, mutta pian hän alkoi puhumaan lapsestaan. Kuinka toinen on ollut kipeänä ja mitäköhän hänen kuuluisi nyt tehdä? Samaan hengenvetoon hän julisti kotiäitiyttä, kuinka ihanaa on olla kotona ja kuinka pieni lapsi kasvaa ja oppii uutta kokoajan. Yritin hienovaraisesti vaihtaa puheenaiheen johonkin muuhun. Minusta alkoi tuntua minuutti minuutilta enemmän siltä kuin hän hehkuttamalla hehkuttaisi omaa onneaan. Tietysti mikäs siinä, jos ystävä on onnellinen. Ymmärrän, että hänen elämänsä pyörii nyt lapsen ympärillä. Ikävin asia tapahtui, kun ystäväni yllättäen kysyi koska me saamme lapsia?


Tuijotin ystävääni pitkään ja räjähdin. Huusin ystävälleni, että miten hän voi unohtaa? Miten hän voi kysyä tuollaista? Miksi hän unohti? Aloin itkemään ja poistuin loukkaantuneena paikalta. Miten ystävä voi unohtaa? Olemme tunteneet useamman vuoden... miten hän voi unohtaa...